Minä ja hän

Ajattelin tässä hieman valottaa teille millainen tämän blogin kirjoittajan parisuhde on. Eli tässä meidän tarinamme, olkaa hyvät. Minä ja mieheni tapasimme ensi kerran silloin, kun vaihdoin koulua lukion ensimmäisellä luokalla vuonna 2003. Mieheni vuotta vanhempana oli jo lukion toisella luokalla, mutta kiinnitti kuulemma heti huomiota koulun uuteen tyttöön. Emme juuri pyörineet samoissa porukoissa, mutta sen verran kuitenkin, että tuleva mieheni tuli tutuksi. Ensimmäisen kerran pääsimme juttusille kaverini järjestämissä vappubileissä ja meillä synkkasi heti. Juttu jäi kuitenkin siihen, eikä mitään ihmeempää tapahtunut. Minulla oli kova menovaihde päällä, ja vikittelin useampaakin poikaa tuohon aikaan.

Seuraavana syksynä alkoi kuitenkin tapahtua, kun kaverini järjestivät minulle synttäribileet, joihin myös mieheni pienen harkinnan jälkeen päätti lähteä. Illan tapahtumat johtivat lopulta siihen pisteeseen, että päädyimme tulevan mieheni kanssa kismailemaan (rakastan tuota sanaa!) pitkäksi aikaa, ja lopulta lähdin miehen luokse yöksi. Annoin varmaan hyvän ensivaikutelman tuleville appivanhemmille (mies asui silloin vielä porukoillaan), kun könysin krapulaisena aamupalapöytään seuraavana päivänä.

Siitä eteenpäin olemmekin seukkailleet ja mukaan on mahtunut paljon myrskyä etenkin alkuvaiheessa, mutta nyt olemme jo varsin vakiintuneet, eikä maata järisyttäviä erimielisyyttä tai mustasukkaisuutta enää ole. Naimisiin menimme kesällä 2011 ja yhdessäolovuosia tuli tänä syksynä täyteen pyöreät 10. Välillä järkyttää miettiä, että mitäs jos silloin ekoina kertoina olisikin pettänyt ehkäisy tai muuta vastaavaa. Meillä saattaisi nyt olla 9-vuotias lapsi! Emme kyllä mitenkään olisi olleet siihen valmiita, se on varma. Jotenkin tuntuu, että koska olimme niin nuoria, kun aloimme seurustelemaan, kasvukipuja ei ole voinut välttää. Olemme kasvaneet toistemme kanssa kuitenkin samaan suuntaan ja nyt tuntuu turvalliselta perustaa perhe oman rakkaan kanssa, kun tietää tuntevansa toisen oikeasti.

Tiedän, että lapsi tulee vielä muuttamaan ja mullistamaan tätä meidän parisuhdetta, mutta olen luottavainen sen kestämiseen, sillä tiedän kuitenkin mieheni tarpeet ja hän tietää minun tarpeeni. Pitkässä yhdessäolossa on toki puolensa, mutta kyllähän sitä miettii, mitä tälle parisuhteelle lapsen tullessa tapahtuu, kun on jo niin tottunut toiseen ja tähän meidän elämänmenoon. Välillä tuntuu, että nopeasti lapsen tehneet sopeutuvat helpommin siihen lapsen tuomaan muutokseen, kun se parin keskinäinen arki ei ole ehtinyt vakiintua liiaksi.

Tämä on kuitenkin meidän paristuhteemme tarina tähän saakka, ja nyt olemme todella molemmat valmiita ottamaan vastaan pieneen perheeseemme uuden jäsenen. Toivottavasti hän antaa kuulua itsestään mahdollisimman pian!