Paniikkia

Tässä ei ihan hirvittävän montaa viikkoa ole jäljellä tätä raskautta, joten ajatukset alkaa pikkuhiljaa kääntyä kohti synnytystä ja sitä, että pian meitä on täällä kolme. Panikoin vuorotellen lapsen kanssa jaksamisen ja vuoroin synnytyksen kanssa, joten olotilat ovat välillä todella ristiriitaiset. Viikonloppuna jopa tirautin pari kyyneltä siksi, että fiilikset lapsen tuloon liittyen ovat niin ristiriitaiset. Toisaalta sitä toki odottaa ihan tosi paljon, mutta toisaalta sitä vaan miettii, että kuinka pärjää, rakastanko minä sitä lasta, saanko synnytyksen jälkeisen masennuksen vai mitä tapahtuu? Kestänkö synnytyksen, vai onko se kamala, traumat jättävä kokemus, jonka vuoksi en enää halua toista lasta?

Tuntuu välillä siltä, että muihin juttuihin liittyvä odotus on niin paljon puhtaammin positiivista, että mussa on jotain vikaa. Muut äidit hehkuttavat blogeissaan malttavansa tuskin odottaa sitä, että pääsevät näkemään ja hellimään vihdoin omaa vauvaansa. Odotanhan minäkin, mutta siihen odotukseen liittyy vaan myös paljon huolia. En ole koskaan tykännyt siitä, jos edessä on ollut joku "suuri tuntematon", vaan olen pyrkinyt ottamaan asioista selvää niin, että tiedän, mitä tuleman pitää. No, nyt tuntuu siltä, että en vaan voi saada sitä tietoa. Synnytys kun voi olla suorastaan upea, voimaannuttava tapahtuma. Tai sitten se voi olla ihmisen kauhein kokemus. Samalla tavoin vauva voi olla tyytyväinen pikku päivänpaiste tai vanhempansa unettomuuden ja masennuksen alhoon vievä tapaus. Luin jopa eräästä naisesta, joka kahden rankkaa koliikkia sairastaneen lapsen jälkeen koki fyysistä pahoinvointia nähdessään pieniä vauvanvaatteita. Sen verran huonot kokemukset hänellä liittyi tuohon aikaan lastensa elämässä.

Yritän ajatella, että tulee mitä tulee, niin kyllä siitä selvitään. En kuitenkaan pääse yli enkä ympäri siitä, että kyllähän tämä vanhemmuuteen valmistautuminen on hitsin pelottavaa.

Primrose & Papuusi 38+1

Täysiaikaisuus ja valmennusten aloitus

Tänä maanantaina meidän pikkuinen saavutti täysiaikaisuuden! Nyt viikkoja on siis kasassa 37+2. Vauva saa kyllä vielä viihtyä mahassa vaikka äitiä alkaakin pikkuhiljaa ahdistaa. Monesti tulee tarve kaaristaa selkää taaksepäin tai mennä kyljelleen, ettei vauvan potkut ja liikkeet tuntuis niin pahalta suolistossa, ylävatsassa ja virtsarakossa. Mulle on alkanut tulla seistessä ja kävellessä ikäviä vihlaisuja, jotka tuntuvat tuolla virtsaputken ja emättimen tuntumassa. Ne eivät kuitenkaan tunnut miltään orastavalta VTI:ltä, joten uskon, että ne johtuvat vaan vauvan liikkeistä ja kohdun painamisesta.

Eilen alkoivat myös perhevalmennukset. Eka valmennus ei ollut kovin kummoinen. Kyseisen valmennuksen aiheena oli synnytys, eikä siellä näytetty edes synnytysvideota, jonka ajattelin etukäteen olevan valmennuksen hyödyllisintä antia. Niinhän siinä sitten kävi, että mitään uutta tietoa itse synnytyksestä en tuosta saanut. Ainoat tähdelliset uudet tiedot liittyivät synnytyssairaalani TAYSin vierailukäytäntöihin ja sairaalaan saapumiseen.

Meidän perhevalmennus on ns. intensiivikurssi, koska heinäkuussa (jolloin mulla olis varmaan oikeasti kuulunut olla valmennuksia) valmennuksia ei järjestetty. Siksi seuraava kerta on jo huomenna ja ensi viikolla on myös kaksi kertaa. Seuraava kerta käsittelee imetystä ja ensi viikolla on vuorossa vauvanhoito ja parisuhdevanhemmuus. Toivottavasti nuo ovat informatiivisempia, en kuitenkaan uskalla jättää yhtään kertaa käymättä, kun tässä nyt kuitenkin ollaan ekaa kertaa tulossa vanhemmiksi.

Isyyspakkaus

Sain tänään vihdoin valmiiksi ja annettua miehelleni isyyspakkauksen! Isyyspakkauksen kokoaminen on jäänyt vähän viimetinkaan, koska mulla on ollut sen kokoamiselle niin vähän aikaa ja jaksamista. Nyt miehen loman loputtua päätin kuitenkin ottaa itseä niskasta kiinni ja koota tulevalle isukille pakkauksen. Tämä viikko onkin sitten mennyt lähinnä kaupoissa kiertelyssä ja tarvikkeiden metsästyksessä. Mies oli kuin olikin oikein otettu saamastaan pakkauksesta, vaikka monet niistä jutuista olisi tullut ostettua ihan muuten vaankin vauvalle.

Väkersin pakkausta varten myös Kela-kirjeen, jonka annoin miehelle. Hän ei meinannut aluksi tajuta ollenkaan, että minä olen koostanut pakkauksen, eikä Kela. :D

Tässä siis kuvia pakkauksen sisällöstä:

Tuo Isin poika-body on muuten (kuten varmaan huomaa) itse tehty. Yökkärin huomasin sattumalta H&M:llä ja olihan se pakko ostaa tähän pakkaukseen kun yöpukuja on meillä muutenkin aika vähän tullut hommattua.

Isin selviytymispakkauksesta tulee hyvin esille meidän isännän mieltymykset: tummapaahtoinen kahvi, viski ja salmiakki. :D

Kääräisin tavarat seuraavanlaisiin paketteihin, joihin laitoin vielä erikseen tekstit siitä, mihin käyttötarkoitukset tavarat ovat.

Koko komeuden pakkasin muutosta ylijääneeseen laatikkoon.

Paketissa oli mukana myös Vapaudu vaipanvaihdosta-, Vapaailta- ja Hieronta-lahjakortit jotka unohdin kuvata.

Raskausfiiliksiä juuri nyt

Ajattelin vähän kirjoittaa siitä, millaisia fiiliksiä (niin henkisiä kuin fyysisiä) mulla on tästä raskaudesta juuri nyt.

Viikkoja on kasassa tänään 36+2. Nyt se aika tuntuu etenevän nopeasti! Jotenkin tähän asti jokainen viikko on tullut samaa hidasta tahtiaan, mutta nyt alkaa tajuta, että tässähän on laskettuun aikaan jäljellä alle 4 viikkoa. Siis tajuttoman vähän aikaa! Vauvan tuleminen pelottaa monella tavalla. Toisaalta mietin synnytystä ja sen aiheuttamaa kipua ja uupumusta. Kuinka hyvin mä jaksan ja jääkö tästä jotkut ikuiset traumat, etten uskalla yrittää pikkusisarusta tälle pienokaiselle? Olin tässä yhtenä päivänä kaupassa ja jouduin kävelemään kohtalaisen pituiset portaat ylös kaupan toiseen kerrokseen. Se otti kunnon päälle niin, että mun tuli hieman huono olo, huippausta ja sydän löi kuin viimeistä päivää. Mietin, että jos en jaksa yksiä portaita kiivetä ylös, kuinka jaksan synnyttää?

Lisäksi pelkään tietysti sitä, kuinka osaan hoitaa lasta, masennunko, kuinka selviän tulevista unettomista öistä jne. Meillä on siis valmennukset alkamassa vasta ensi viikolla, joten vauvan hoidon opiskelu on jäänyt aika lailla omalle kontolle. Olen toki tietoinen siitä, että vauvalle pitää ostaa D-vitamiinitippoja ja napatynkä pitää puhdistaa huolellisesti ynnä muista yleisesti hyväksytyistä. hoito-ohjeista. Mutta silti aina välillä tulee tunne, että olenko nyt kaikesta olennaisesta perillä. Jouduin esim. yhtenä päivänä paniikissa tarkistamaan jostain YouTubesta, kuinka lasta imetetään kyljiltään. Mulla kun on sen verran upottava sänky, että alin rinta ja sen nänni tuntuu painuvat kohti sitä patjaa kylkiasennossa, niin en tiedä saanko sitä nostettua niin, että se menisi kivuttomasti vauvan suuhun. Aikamoiset first world problemit mullakin on, mutta näitä asioita tulee vaan mietittyä, kun pohdisklee kaikenlaisia vauvanhoitoon liittyviä käytännön asioita.

En osaa olla nyt masentunut, kun meille on vihdoin tulossa se vauva, jota olen odottanut jo vuosikausia. Silti hieman pelottaa se "Mitäs nyt"-fiilis, joka mut helposti valtaa kaikenlaisten projektien jälkeen. Kun olen saavuttanut jonkun näinkin ison asian, osaanko vaan nauttia lopputuloksesta ja keskittyä sen lapsen kasvun seuraamiseen, vai alanko haikailla jotain muuta? Olen yrittänyt miettiä, että lapseen ja vanhemmuuteen ei voi suhtautua kuin projektiin, jonka saa joskus päätökseen. Tämä on mun elämää nyt. Pysyvä elämänmuutos joka ei lopukaan muutaman vuoden kuluttua ja jota ei vaan voi lopettaa kesken, jos tuntuu, ettei tämä olekaan mun juttu. Ehkä se on tässä kaikkein pelottavinta. Ja samalla kutkuttavinta. Kun toisaalta tiedän, että äitiys on sitä, mitä mä kaikkein eniten haluan, mutta silti se jännittää. Olen yrittänyt varautua kaiken maailman worst case scenarioihin, mutta eihän niihin pysty oikeasti varautumaan, ennen kuin se tilanne on kohdalla. Pitäisi vaan pystyä heittätymään ja luottaa siihen, että kaikki sujuu kyllä jotenkin. Vaikka en olisikaan täydellinen äiti, olen kuitenkin paras äiti omalle lapselleni. Right?

Ja sitten niitä fyysisiä oloja. Kuten jo mainittu, kunto ei todellakaan ole paras mahdollinen tässä vaiheessa. Esimerkkinä mainittakoon, että asumme toisessa kerroksessa ja käytän nykyään hissiä joka kerta kun menen jonnekin *nolostuu*. Kävely on hillitöntä vaappumista, ja jaksan hyvin suurin piirtein kauppareissussa tarvittavan kävelynh, sitten alkaa askel painaa ja supisteluista sadella. Niitä tulee tosiaan aika paljon nykyään, mutta onneksi eivät ole enää niin pelottavan tuntuisia kuin vielä muuton aikana. Olo on nyt virkeämpi, koska saan nukuttua kunnon yöunet, eikä tarvitse enää väkisin vääntää muuttoa, vaan saa puuhastella kaikenlaista pientä oman jaksamisen mukaan. Olen esimerkiksi pessyt nyt paljon vauvan pyykkiä ja leiponut ja laittanut ruokaa. Liitoskivut vaivaavat myös kovasti ja saan välillä ihmeellisiä tuikkaisuja tuonne alakertaan.

Muuten olo on fyysisesti hyvä, eikä kyllä ole sellainen tunne, että lapsi olisi ihan heti tulossa maailmaan. Turvallisin mielin siis uskaltaa olla. Vauva potkii kovasti ja iltaisin mulla on yleensä ylävatsa ja kylkiluut hellänä vauvan käsittelyn jäljiltä. Äidin pikku potkijapoika. <3 Ja olen erittäin onnellinen, että nämä helteet tuntuvat olevan pikkuhiljaa ohi, ei meinaan ole läheskään niin tukala olo, kun meidänkin asunnon lämpötila on laskenut sellaisen 3 astetta. Tervetuloa syksy, siis!

Babyshower-kutsut

Nyt on muutto saatu suurin piirtein kasaan ja tavaratkin ovat löytäneet paikkansa, vaikka välillä tulikin vähän epätoivoinen olo noiden kanssa. Eilen mulla oli parhaiden ystävien järkkäämät Babyshower-kutsut! Vaikka paikalle ei päässytkään kuin puolet kutsutuista, meillä oli silti hauskaa, ja mun hyvä ystävä oli kehittänyt myös hauskaa ohjelmaa kutsuille. Tässä niistä muutamia kuvia:

Juhlajuomana oli tietysti poikateemaan sopivasti sinistä mustikkalimpparia. Toi maistui yllättävän hyvälle, vaikka alkutuoksut olivatkin hieman imelät.

Juhlissa tarjottiin suolaisina kinkku-paprikapiirakkaa ja sipsejä sekä makeina pätkismuffinsseja ja sinisellä (tietysti) kiilteellä varustettua valkosuklaajuustokakkua. Ja toki myös karkkeja, namnam! Neuvolan diabetesohjeet voisivat olla toista mieltä, mutta jos sitä joskus pitää poikkeuspäivän, niin eipä se vauvaa vie turmion teille (toivottavasti).

Pääsin myös maistelemaan vauvanruokia. Onneksi babyshowereiden järjestäjät olivat ottaneet juhlakalun makuaistin huomioon ja tarjosivat vain siedettävän makuisia hedelmä ja marjasoseita.

Lopuksi vielä vauvan saamat lahjat. Yksi ystäväni oli jopa tilannut jostain ulkomailta vauvalle oikealla näkyvän Totoro-aiheisen bodyn, kun olin juuri etinyt harmitella, että lapsille suunnattua Totoro-kamaa ei oikein täältä saa.

Juhlat olivat siis kivat, vaikka pieni sokeriähky ehtikin iskeä. Juhlien ohjelmassa kirjoitettiin muun muassa vauvalle kortit, jotka hän saa 18-vuotiaana. Saa nähdä osaanko pitää nuo tallessa niin pitkään. Ja muistanko antaa ne sitten kun on sen aika. :D

Ystäväni kirjoittivat minulle myös Babyshower ystäväkirjasivut, jotka ajattelin laittaa albumiin, jonka kokoan tästä odotuksesta. Kaiken kaikkiaan oli kiva, kun kaverini järjestivät mun kotona juhlat niin, että itse ei tarvinnut stressata järjestelyistä tms. jutuista. Seuraavat juhlat ovatkin sitten varmaankin tuparit, jos ehdimme ne järjestää ennen kuin vauva tulee.

Sen verran muuten yleisistä kuulumisista, että perjantaina oli tosiaan se neuvolalääkäri ja mitään ei ilmeisesti ollut tapahtunut kohdunsuulla. Eli eiköhän tässä aika turvassa olla vielä. Vauva on kumminkin nyt jo aika alhaalla, joten ihan 40. viikon loppuun ei välttämättä päästä. Aika huisia!

Valivali

Aika eri fiiliksissä mennään nyt, kuin edellisessä postauksessa. Jos siis sallitte hieman negatiivisuutta tässä blogissa, niin täältä pesee. Viime viikolla muutimme tosiaan uuteen kämppään. Kuten varmaan voitte arvata rv35 + jatkuva helle + muutto ei ole mikään kovin hedelmällinen kombo. Siispä koko viikko meni kovin raskaissa tunnelmissa, vaikka en tietenkään mitään painavaa itse kanniskellutkaan. Raskainta tässä prosessissa on ollut se, että ei ole kyennyt tekemään asioita, joita halusin tehdä. Ajattelin, että pystyisin hienosti purkamaan laatikoita, vaikka muut ne kanniskelisivat. Noh, jo ihan muuttoa edeltävästä sunnuntaista lähtien olen kärsinyt jokailtaisista napakoista supistuksista, jotka välillä äityivät kipeiksikin. Lisäksi olen ollut ihan kuolemanväsynyt, enkä oikeasti ole edes jaksanut tehdä tavaroiden purkamista siinä määrin, kun olisin halunnut. On siis pitänyt himmailla ja katsoa, kun toinen tekee vieressä. Ei kovin helppoa, vaikka aina joskus laiskaksi itseäni tituleeraankin.

Mietiskelin, että normaaleissa lämpöiloissa olisin jaksanut muuttaa paljon paremmin, joten uskon, helteiden aiheuttaneen pahimmat ongelmat. Mulla on kaveri, jonka sisko on raskaana suurin piirtein samoissa vaiheissa kuin minäkin. Hän ei kuulemma ole viime päivinä jaksanut tehdä muuta kuin lillua järvessä. Olisipa minullakin samat mahdollisuudet. Noh, nyt vaan toivon hartaasti, että saadaan vihdoin se peruselokuinen korkeintaan +15 ja sadetta, niin jaksan laittaa vauvalle paikat kuntoon ennen kuin hän päättää ulostautua.

Asiat ovat nimittäin sillä tolalla lievästi sanottuna huonosti. Sänkyä ei ole laitettu kuntoon, vaunut ja turvakaukalo onneksi löytyvät, mutta turvakaukalokaan ei ole vielä päätynyt autoon ja vaunutkin ovat vielä väliaikaissäilytyksessä vanhemmillani. Kaikki vauvan vaatteet ja lakanat ovat pesemättä ja osa tavaroista vielä ostamatta. Meiltä ei esimerkiksi löydy vielä vaippoja, sitteriä, hoitopöytää tms. tasoa, jolla vauvaa voisi hoitaa yms. muuta tarpeellista ja pientä. Tiedän, että nämä ovat asioita, jotka ehtii hommata vaikka vasta vauvan synnyttyä, mutta haluaisin silti olla varustautunut. Ja viikkojen perusteella minulla pitäisi vielä olla hyvin aikaakin. Jotenkin nämä pahenevat menkkakiputuntemukset ja supistelut ovat kuitenkin saaneet aikaiseksi pienen hädän tämän tulevan äidin puseroon. Ehditäänkö me? Onneksi tuo mieskin pystyy kyllä hätätapauksessa laittamaan täällä kamat kuntoon. Ajattelin tehdä vielä postausta puuttuvista kamoista, mutta saa nähdä miten tässä ehdin.

Meillä on joka tapauksessa tänään miehen kanssa 3-vuotishääpäivä, joten mennään syömään ja mies on luvannut ostaa mulle jonkun kivan korun lahjaksi. <3 Hän on kyllä ihanan kultainen ja jaksanut tehdä tässä muutossa sitä munkin osuutta ihan riittämiin. Nyt en enää muuta toivo kun sitä, että säät kylmenevät ja vauva jaksaisi vielä pysyä kohdussa muutaman viikon. Laskettu aikahan häämöttää noin kuukauden päässä, joten hieman alkaa jännittää myös tuo tuleva synnytys. Neuvolalääkäri on ylihuomenna ja ihan mielenkiinnolla odotan sitä, ovatko nämä supparit ja kivut aiheuttaneet mitään muutosta tuolla alakerrassa. Valmennukset sitten alkavatkin vasta 16.8, joten täytyy toivoa, että päästään vielä nekin kokemaan.