keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kotiahdistus

Kirjoitan nyt aiheesta, joka saattaa olla suurimmalle osalle lukijoistani vieras, mutta uskon, että kohtalotovereitakin riittää. Olen siis aina halunnut lapsia. Ihan pienestä saakka. Koko tämän pitkän parisuhteen ajan olen odottanut sitä, että pääsisin miehen kanssa naimisiin ja perustamaan perhettä. Ajattelin jopa, että muutaman vuoden kotiäitiys saattaisi olla se mun juttu. Että olisin parin mukulan kanssa kotona, ja laittaisin ne hoitoon vasta kolmevuotiaana.

Sitten valmistuin ja aloin etsimään oman alan töitä. Ja yrittämään lasta. En jaksanut odottaa ensimmäistä kunnon työpaikkaa, koska tiesin, että äidilläni meni useampi vuosi ekan lapsen tekemisessä ja siskonikin on säilynyt lapsettomana vaikka tiedän hänen e-pillereiden syömisten olleen joskus hyvinkin epäsäännöllistä. Ja onhan miehelläni työ, jolla tulemme kyllä toimeen äitiysloma-ajan.

Sitten lapsi ilmoitti tulostaan ehkä aikaisemmin kuin kuvittelimme. Oikeastaan kaikki meni hienosti, sillä minun silloisen työsopimukseni oli määrä päättyä heinäkuun loppuun, josta voisinkin hienosti jäädä viikon kuluttua äitiyslomalle. Sitten helmikuussa minun työsopimukseni purettiin koeaikaan vedoten. No, ei tämäkään maailmaa kaada, ajattelin. Tulotasoni tippuu parilla saturaisella, mutta toisaalta kyseinen työ ei kuitenkaan ollut oman alan työ, eikä edistäisi uraani mitenkään, joten miksi en nyt nauttisi kotiajasta ja hakisi sitten vaikka niitä oman alan kesätöitä.

Kotiajasta nauttiminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi. Olen ihminen, joka vaatii ympärilleen tietyt rakenteet ja päivärytmin, jotta asiat lähtevät rullaamaan. Lisäksi kaipaan älykästä virikettä. Opiskeluaikana sain tätä älykästä virikettä opinnoistani, vaikka päivärytmin kanssa saattoikin olla vähän niin ja näin. Olin kuitenkin onnellinen. Nyt tuntui siltä, että lähinnä vaan istun himassa, enkä saa mitään aikaiseksi. Lisäksi kotitöiden tekeminen tuntui niin turhalta. Vaikka nyt tiskaisin, viimeistään parin päivän päästä täytyisi tiskata uudelleen. En saanut sellaista nautintoa, mitä työ- ja opiskeluelämässä normaalisti saa, kun saa jonkun projektin tai työn päätökseen. Että tässä se nyt on, minun kätteni jälki.

Aloin myös pikkuhiljaa tajuta, että kotiäitiys ja pitkät hoitovapaat eivät tulisi olemaan minun juttuni. Kaipaan liikaa aikuisten ihmisten seuraa ja älyllisiä haasteita, että jaksaisin istua hiekkalaatikon reunalla ja suorittaa samoja päivärutiineita päivästä toiseen. Tästä ei nyt pidä vetää sellaisia johtopäätöksiä, että en tykkäisi olla lasten kanssa. Päin vastoin. Mielestäni lasten hauskojen juttujen kuuntelu vaikkapa julkisissa kulkuvälineissä on valloittavaa ja tykkäsin hoitaa lapsia entisessä työssäni päiväkodissa. Lasten vastapainona kaipaan kuitenkin työmaailmaa. Sitä, että pääsen toteuttamaan myös muuta, kuin perheenäidin roolia.

Sain aikaisemmin tällä viikolla kuulla, että minut on hyväksytty TE-keskuksen järjestämään koulutukseen, joka tulee työllistämään minua päivittäin ainakin seuraavan kuukauden ajan. Otin tämän tiedon onnellisena vastaan, vihdoin jotain järkevää tekemistä!

Olen aiemminkin arvostanut kotiäitejä, mutta nyt ehkä vielä enemmän. He uhraavat koko elämänsä lastensa ja puolisoidensa hyvinvoinnista huolehtimiseen, ja täytyy nöyränä myöntää, että minusta ei siihen olisi. Otan kuitenkin mielelläni haasteen vastaan 9 kuukauden kotiäitiydestä. Saa nähdä kuinka pärjään ja totunko jossain vaiheessa tähän kotoiluun. Nyt on sellainen tunne, että näin ei ole ihan heti tapahtumassa.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Neuvolakuulumisia ja sekoilua vaunuviidakossa

Edellisen ja tämän kirjoituksen väliin mahtui neuvolakäynti, siitä siis pari sanaa. Tämän kertainen toinen neuvola oli neuvolalääkärin aika. Ensin menin omalle neuvolahoitajalle, joka nopeasti kätilöharjoittelijaa samalla opastaen mittasi minulta verenpaineet ja painon. Painoa oli muuten tullut edellisestä kerrasta vaan pari kiloa, mitä pidän aika hyvänä juttuna, sillä sen verran paljon tuossa pahoinvoinnin pahimpina hetkinä tuli puputettua kaikenlaista pahoinvoinnin poissapitämiseksi. Tavoitteena on, että painonnousu olisi vielä vähemmän seuraavalla neuvolakäynnillä. Yhteensä kun tuota painoa on kertynyt tämän raskauden aikana jo 6 kiloa, mikä on kyllä luvattoman paljon näille viikoille, kun painoa ei vielä pitäisi olla kertynyt välttämättä yhtään ylimääräistä!

Anyway, eksyin taas aiheesta, eli siitä neuvolasta. Tämän pikatsekin jälkeen minut passitettiin odottamaan takaisin aulaan lääkärin vapautumista. Lääkäri tsekkasi vauvan sydänäänet, teki sisätukimuksen ja tarkisti kohdunsuun, joka oli kuulemma siisti. Vauvan sydän löi kovaa tahtia, ja neuvolakorttiin lääkäri mittasi sykkeen olevan 150 bpm. Voi ihanuutta!

Meidän kaupunki on ennen tarjonnut ensisynnyttäjille kolme lääkäritsekkiä, mutta nykyään tämä on supistettu kahteen käyntiin, jos kaikki on muutoin ok. Eli jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, seuraavan kerran näen lääkärin n. kuukautta ennen laskettua aikaa. Hui! Seuraava neuvola-aika on kuitenkin kuukauden päästä, ja sen pitäisi olla ilmeisesti tätä pikakäyntiä perusteellisempi juttu taas vaihteeksi.

Sitten tuosta vaunu-asiasta. Olen nyt pikkuhiljaa alkanut jo katsella millaisissa vaunuissa meidän pientä sitten syksyllä lykittäisiin. Tuntuu kuitenkin, että olen täysin ulalla tässä asiassa, eikä nettikään juuri auta. En oikeasti tiedä, tulenko olemaan sellainen äiti, joka arvostaa suunnattomasti vaunujen näppäryyttä esimerkiksi ostoskeskuksessa sompaillessa vaiko pikemminkin sellainen, joka tykkää lykkiä tasaisesti meneviä taisteluvaunuja monen kilometrin lenkkejä loskassa. Toisaalta ajatus kääntyvistä etupyöristä houkuttaa, mutta pelkään että jos ostan noi ketterät cityvaunut, niin kiroan itseni alimpaan helvettiin, kun ne eivät liikukaan kivasti lumessa. Ja sama toisin päin. Toisaalta olen tottunut kääntymättömiin etupyöriin niillä muutamilla kerroilla, kun olen jonkun vieraan muksua niillä lykkinyt päiväuniaikaan, mutta onhan tuo ihan eri asia, jos tarvitsee jatkuvasti kuljettaa jotain kymmenkiloista jötkälettä + vaunuja ja olla jatkuvasti kampeamassa etupyöriä ylös kaupan kapeilla käytävillä ja kaupungin kapeilla jalkakäytävillä..

Ja tämä pyörien liikkuvuus on vaan yksi asia. Ehdottomasti haluan siis yhdistelmät, mutta millaisella kopalla? Kovaan taitaa mahtua paremmin, mutta sen säilöminen on hankalaa. Entäs aisa sitten? Teleskooppi ja kääntyvä aisa ovat hyödyllisiä julkisissa, mutta heittoaisa on mielestäni kyllä yliveto ratkaisu. Onko se kuitenkaan niin tärkeä, että olen valmis hylkäämään muuten kivat vaunut sen puuttumisen takia? Vaunujen kokoontaittaumismekanismi on myöskin tärkeää, etenkin jos aikoo kuljettaa vaunuja autossa. Samoin tärkeäksi ominaisuudeksi muodostuu koko. Pienet vaunut mahtuvat kivemmin niin sinne Toyotan takaluukkuun kuin julkisiin kulkuvälineisiinkin, mutta toisaalta ne voivat tuntua hieman rimpuloilta käytössä.

Noh, jos edellisistä ominaisuuksista pääsee jonkunmoiseen selvyyteen, muodostuu ongelmaksi merkin valinta. Kun joku sanoo omistavansa Emmaljungan Duo Edge Combit ja toinen taas vaikka Vikingit, en oikeasti tiedä, mitä eroa noissa on. Mielestäni olisi mahtavaa, jos jossain olis joku ultimate vaunusivusto, jossa voisi valita ne ominaisuudet, mitä vaunuilta haluaa, ja katsoa sitten, mihin kaikkiin eri valmistajien vaunumalleihin nämä vaatimuksen sopivat. Ja sitten mennä kauppaan tämän listan kanssa testaamaan, mitkä tuntuu parhaimmalta juuri itselle.

Minulle ongelmallisen tästä vaunuvalinnasta tekee vielä se, että olen ajatellut hankkia vaunut käytettynä. Joten se, että löydän sopivat vaunut, ei vielä tarkoita sitä, että joku ne minulle haluaisi tästä lähiseudulta myydä. Vielä jotkut halppisvaunut voisin uutena ostaakin, mutta voin sanoa, että tämän äitylin takapuoli ei kestä ostaa yli tonnin vaunuja, jota esim. Emmaljunga ja Bugaboo kaupittelevat.

Voi siis olla, että päädyn johonkin ihan muuhun, kuin olen ajatellut, mutta tässä nyt näitä ensiajatuksia tänne vaunuviidakkoon eksyneeltä. Toivottavasti siis löydän jonkinlaiset kärrit, joilla voin sitten pientä kuljettaa uuden äidin ylpeydellä pitkin syksyistä kaupunkiamme.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Voi saamattomuus!

Mua on viime aikoina vaivannut ihan mieletön saamattomuus. Tuntuu, että ihan arkisten, jokapäiväisten asioiden tekeminen vaatii ihan mielettömän ponnistuksen. Tämä saamattomuus on vaivannut tätä blogikirjoittamistakin, kuten harventuneista kirjoitusväleistä on saatu huomata. Ei ole kyse siis siitä, että ei ole ollut mitään mistä kirjoittaa, vaan pikemminkin siitä, että en ole jaksanut vaivautua koneelle saakka kultivoimaan ajatuksistani kirjoituksia.

Mulla on tällä viikolla toinen neuvola, jossa toivottavasti mitataan myös hemoglobiini, jotta tiedän johtuuko tämä väsymys/saamattomuus siitä. Tai sitten kyseessä voi olla ihan perus kevätväsymystä tai raskaudesta johtuvaa väsymystä. Mun elämäntilanteeseen vaikuttaa myös se, että mut irtisanottiin n. kuukausi sitten. Olen aina ollut ihminen, jolle työ ja opiskelu on asettanut kivasti raamit muullekin tekemiselle. Nyt kun niitä raameja ei ole tuntuu, että muukin tekemisen organisointi ym. aikaansaaminen on hirvittävän vaikeaa, vaikka voisi olettaa, että tilanne olisi toisinpäin. Nyt kun aikaa kaikelle harrastamiselle ym. puuhastelulle olisi, ei sitä energiaa vaan yhtäkkiä olekaan.

Joka tapauksessa olen päättänyt ottaa itseäni jotenkin niskasta kiinni. Mun on hirvittävän vaikea hakea töitä tässä tilanteessa, sillä raskaus on jo niin pitkällä, että en ehtisi muutenkaan tehdä kuin ihan muutaman kuukauden mittaisia pätkiä. Toistaiseksi voimassaolevista soppareista en edes tohdi haaveilla, sillä niitä en saanut ennen raskauttakaan saati sitten mahan kanssa. Mainittakoon tässä nyt siis se, että olen alalla, jossa työpaikat ovat todellakin kiven alla, enkä tähänkään saakka ole tehnyt oman alan töitä muutamaa harjoittelukuukautta enempää.

Kesätyö olisi minulle juuri passeli homma, mutta tässäkin tulee vastaan se ongelma, että tulen olemaan lähes koko elokuun äippälomalla, joten iso osa kesätöistä menee sivu suun ihan vaan tämän takia.

Tämän työllistymisongelman vuoksi olenkin pyrkinyt pääsemään TE-toimiston järjestämään työelämämentorointiin, jossa kartoitettaisiin mun osaamista ja uramahdollisuuksia ym. Tämä olisi juuri sopiva parin kuukauden juttu tässä raskauden aikana, ja saisin tästä vähän potkua tähän arkeen.

Noh, tästä tuli nyt tällainen sillisalaattikirjoitus, mutta tämä nyt ovat asioita, jotka tällä hetkellä pyörivät päässä. Taidanpa ottaa nyt vihdoin itseäni niskasta kiinni ja mennä tiskaamaan ja laittamaan ruokaa onneksi kohtuullisen hyväpalkkaisesta työstä saapuvalle miehelleni. :D