Kotiahdistus

Kirjoitan nyt aiheesta, joka saattaa olla suurimmalle osalle lukijoistani vieras, mutta uskon, että kohtalotovereitakin riittää. Olen siis aina halunnut lapsia. Ihan pienestä saakka. Koko tämän pitkän parisuhteen ajan olen odottanut sitä, että pääsisin miehen kanssa naimisiin ja perustamaan perhettä. Ajattelin jopa, että muutaman vuoden kotiäitiys saattaisi olla se mun juttu. Että olisin parin mukulan kanssa kotona, ja laittaisin ne hoitoon vasta kolmevuotiaana.

Sitten valmistuin ja aloin etsimään oman alan töitä. Ja yrittämään lasta. En jaksanut odottaa ensimmäistä kunnon työpaikkaa, koska tiesin, että äidilläni meni useampi vuosi ekan lapsen tekemisessä ja siskonikin on säilynyt lapsettomana vaikka tiedän hänen e-pillereiden syömisten olleen joskus hyvinkin epäsäännöllistä. Ja onhan miehelläni työ, jolla tulemme kyllä toimeen äitiysloma-ajan.

Sitten lapsi ilmoitti tulostaan ehkä aikaisemmin kuin kuvittelimme. Oikeastaan kaikki meni hienosti, sillä minun silloisen työsopimukseni oli määrä päättyä heinäkuun loppuun, josta voisinkin hienosti jäädä viikon kuluttua äitiyslomalle. Sitten helmikuussa minun työsopimukseni purettiin koeaikaan vedoten. No, ei tämäkään maailmaa kaada, ajattelin. Tulotasoni tippuu parilla saturaisella, mutta toisaalta kyseinen työ ei kuitenkaan ollut oman alan työ, eikä edistäisi uraani mitenkään, joten miksi en nyt nauttisi kotiajasta ja hakisi sitten vaikka niitä oman alan kesätöitä.

Kotiajasta nauttiminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi. Olen ihminen, joka vaatii ympärilleen tietyt rakenteet ja päivärytmin, jotta asiat lähtevät rullaamaan. Lisäksi kaipaan älykästä virikettä. Opiskeluaikana sain tätä älykästä virikettä opinnoistani, vaikka päivärytmin kanssa saattoikin olla vähän niin ja näin. Olin kuitenkin onnellinen. Nyt tuntui siltä, että lähinnä vaan istun himassa, enkä saa mitään aikaiseksi. Lisäksi kotitöiden tekeminen tuntui niin turhalta. Vaikka nyt tiskaisin, viimeistään parin päivän päästä täytyisi tiskata uudelleen. En saanut sellaista nautintoa, mitä työ- ja opiskeluelämässä normaalisti saa, kun saa jonkun projektin tai työn päätökseen. Että tässä se nyt on, minun kätteni jälki.

Aloin myös pikkuhiljaa tajuta, että kotiäitiys ja pitkät hoitovapaat eivät tulisi olemaan minun juttuni. Kaipaan liikaa aikuisten ihmisten seuraa ja älyllisiä haasteita, että jaksaisin istua hiekkalaatikon reunalla ja suorittaa samoja päivärutiineita päivästä toiseen. Tästä ei nyt pidä vetää sellaisia johtopäätöksiä, että en tykkäisi olla lasten kanssa. Päin vastoin. Mielestäni lasten hauskojen juttujen kuuntelu vaikkapa julkisissa kulkuvälineissä on valloittavaa ja tykkäsin hoitaa lapsia entisessä työssäni päiväkodissa. Lasten vastapainona kaipaan kuitenkin työmaailmaa. Sitä, että pääsen toteuttamaan myös muuta, kuin perheenäidin roolia.

Sain aikaisemmin tällä viikolla kuulla, että minut on hyväksytty TE-keskuksen järjestämään koulutukseen, joka tulee työllistämään minua päivittäin ainakin seuraavan kuukauden ajan. Otin tämän tiedon onnellisena vastaan, vihdoin jotain järkevää tekemistä!

Olen aiemminkin arvostanut kotiäitejä, mutta nyt ehkä vielä enemmän. He uhraavat koko elämänsä lastensa ja puolisoidensa hyvinvoinnista huolehtimiseen, ja täytyy nöyränä myöntää, että minusta ei siihen olisi. Otan kuitenkin mielelläni haasteen vastaan 9 kuukauden kotiäitiydestä. Saa nähdä kuinka pärjään ja totunko jossain vaiheessa tähän kotoiluun. Nyt on sellainen tunne, että näin ei ole ihan heti tapahtumassa.

Kommentointi blogeissa

Olen innokas blogien lukija. Harvemmin kuitenkaan jaksan lukea kommentteja, mutta viime aikoina olen kunnostautunut silläkin saralla. Ja suoraan sanoen ihmettelen sitä, millaisia kommentteja etenkin suositummat blogit saavat. Monesti saa lukea ihan suoraan sanottuna kamalia kommentteja joissa ilkeillään blogin kirjoittajalle. Itse en ole tällaiseen omassa blogissani törmännyt, ja siitä olen erittäin iloinen (ja koputan puuta varmuuden varalta).

Minun on hyvin vaikea ymmärtää tällaista kommentointia. Eri mieltä saa toki olla, mutta mikä saa niin monen ihmisen olemaan tarkoituksellisen ilkeä ja pahoittamaan bloginkirjoittajan mielen? Myönnän, että en minäkään varauksettomasti kaikesta tykkää. On jopa joitain blogeja, joiden lukemisen olen lopettanut, koska en ole enää jaksanut lukea blogin kirjoituksia. Ymmärrän siis sen, että jotkut blogistit ärsyttävät ja kaikkien blogikirjoitusten kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Sen sijaan sitä en ymmärrä, miksi tämä tuntuu antavan joillekin perusteen kommentoida ilkeästi. Jos ei tykkää, voi siirtyä eteenpäin lukemaan muita blogeja, mutta miksi turhaan pahoittaa blogin kirjoittajan mieli? Tuleeko tästä jollekin itselle hyvä mieli?

Ilkeily blogeissa ei aina ole niin läpinäkyvää. Usein huomaa ovelasti piilotettuja loukkauksia, jotka eivät ole suoranaista haukkumista, mutta kätkevät ikävän piikin. Jos blogin kirjoittaja kertoo vaikka leikkaavansa huonokuntoiset hiuksensa lyhyemmäksi, joku älykkö saattaa kommentoida vaikka tyyliin "Vihdoinkin! Oon jo pitkään katsellut kauhulla sun hiusten huonoa kuntoa." Miksi näin? Miksei voi vaan sanoa, että "Hieno homma! Huonokuntoisiin hiuksiin ei oikein auta muu kuin leikkaus." tms. Asiat voi sanoa monella tavalla, ja olisi oikeasti hyvä, että ihmiset miettisivät miltä itsestä tuntuisi saada vastaavanlainen kommentti.

Toinen kommenttilaji, johon törmää etenkin näissä mammablogeissa, on "hyvää" tarkoittavat neuvot. Joskus blogaajat tietysti kysyvät neuvoja ongelmiinsa lukijoilta, ja silloin niitä on ihan ok antaa. Monesti joutuu kuitenkin lukemaan ihmeellisiä mielipiteitä bloginpitäjän tavasta tehdä jotain asioita. Edelleen, miksi näin? Olen lukenut esimerkiksi joitain ihan älyttömiä kommentteja vaikka siitä, kuinka blogin pitäjä poseeraa väärin jossain asukuvissa tai valituksia siitä, kun bloginpitäjä ei hymyile kuvissa. Entä sitten? Pitäisikö bloginpitäjän lakata tekemästä jotain juttua vaan siksi, että yksi lukija olisi tyytyväinen? Ymmärtäisin tämän vielä, jos kyseessä olis joku oikeasti haitallinen juttu, mutta kun yleensä nämä tuppaavat olemaan juuri edellisen esimerkin tasoisia juttuja.

Itse olen pitänyt tiukan linjan kommenteissani. Jos minulla ei ole positiivista asiaa, en kommentoi. Toki saatan joskus esittää mielipiteeni jostain asiasta (yleensä jos sitä kysytään), mutta se ei koskaan ole blogin pitäjän persoonaan tai hänen tekemisiinsä käyvää. Sen sijaan olen joskus kommentoinut näille ilkeiden kommenttien kirjoittajille hyvinkin kärkkäästi. Joskus vaan kiehahtaa yli tämmöiset.

Asiaa rooiboksesta ja tilannepäivitys

Ajattelin nyt joutilaan sunnuntai-illan ratoksia kirjoittaa hieman tänne, vaikka mitään ihmeempää tiedotettavaa ei olekaan. Menkat loistavat edelleen poissaolollaan, ja oireita ei ole enää juuri nimeksikään. Pohdin sitä, että oliko ovikseni sittenkin 22. päivä joulukuuta, sillä silloin olin jotenkin poikkeuksellisen himokkaalla tuulella. En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, sillä oletin oviksen olleen silloin reilua viikkoa aiemmin, jolloin oireet olivat kyllä harvinaisen selkeät. Noh, testiä uudelleen sitten ylihuomenna, jos tämä ei tästä mihinkään muutu.

Ennen tuon perjantaisen testin tekemistä päätin raskausinto piukkana selvittää, mitä Suomessa oikeastaan saa ja ei saa syödä silloin kun odottaa lasta. Luin tätä listaa, ja suurin osa kielletyistä ravintoaineista olikin minulle tuttuja juttuja. Kuitenkin jossain kohtaa olin vetää aamuteet väärään kurkkuun. Nimittäin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan rooibos-teetä pitäisi välttää raskauden aikana. He perustelevat rooiboksen kieltämistä seuraavasti:

Teen lehdistä (musta, vihreä, valkoinen, keltainen), marjoista ja hedelmistä tehdyt juomat käyvät. Muut ovat yrttijuomia (myös rooibos), eikä niitä suositella. Yrttijuomien turvallisuutta ja mahdollisia luontaisia haitta-aineita ei ole tutkittu. Yrttejä voi käyttää mausteenomaisesti.

Itse satun tietämään, että rooibos, suomeksi siis punapensastee, on hyvin suosittua, etenkin raskaana oleville suositeltua, juomaa Afrikassa, josta kyseinen kasvikin on peräisin. Siispä googlasin hieman hakusanoilla rooibos ja pregnancy. Jaksoin kahlata ensimmäisen sivun linkit, eikä niistän yksikään ohjeistanut välttämään rooibosta, vaan päin vastoin, sitä suositeltiin haitallisempana pidettyjen ns. tavallisten teelaatujen (musta, vihreä, valkoinen) tilalle. Tuntuu myös siltä, että Yhdysvalloissa ollaan paljon tarkempia kofeiinin saannin suhteen, eikä tavallista teetä tai kahvia suositella siellä nautittavaksi lainkaan tai korkeintaan kuppi päivässä.

Siksi vähän jäi kaivertamaan se, miksi rooibos on nyt yhtäkkiä kiellettyjen listalla täällä Suomessa. Tein vielä lisää suomenkielisiä Google-hakuja, ja minulle selvisi, että rooibos on siis lisätty tähän THL:n listaan ihan vastikään. Eli sen juominen on ollut sallittua vielä esimerkiksi pari vuotta sitten. Itse olen kova rooiboksen ystävä ja aion tulevaisuudessakin sitä kohtuudella juoda, vaikka se nyt tuolla listalla komeileekin.

Toinen listalta löytyvä yllätys oli inkivääri, joka kuulemma sisältää kemiallisia ainesosia, jotka ovat haitallisia sikiön kehitykselle. Kuitenkin esimerkiksi Yhdysvalloissa suositellaan edelleen inkivääriteetä esimerkiksi raskauspahoinvoinnin hoitoon. En nyt tietenkään ryhdy syömään raakaa inkivääriä ihan vaan noita listoja uhmatakseni, mutta olen kyllä sitä mieltä, että monesti kohtuus on se paras ohje noissa ruoka-ainerajoituksissakin. Toki on syytä välttää nämä selkeät listeriavaaran sisältävät ruoat ja korkean A-vitamiinipitoisuuden omaavat ruoat, jotka selkeästi ja todistetusti voivat aiheuttaa ongelmia sikiölle. En kuitenkaan täysin ymmärrä tällaista totaalikieltämistä "varmuuden vuoksi". Parempi olisi tiedottaa selkeästi kielletyt ruoka-aineet ja kohtuudella nautittavat erikseen. Liian usein tällaisella listauksella saadaan vain hämmennystä ja epätietoisuutta aikaiseksi jo muutenkin herkissä odottavissa äideissä.

Vai kuinka moni odottava äiti on esimerkiksi tajunnut välttää tänä jouluna joulupipareita, -laatikoita tai glögiä, jotka usein sisältävät tätä pahamaineista inkivääriä?

Pikkujouluja ja asiaa rahasta

Tänä viikonloppuna meidän perheessä on pikkujouluiltu oikein urakalla. Miehellä oli työpaikan pikkujoulut perjantaina ja minulla taas harrastukseen liittyvät pikkujoulut lauantaina. Lauantaina menkat antoivat itsestään myös ekan merkin, joten uskaltauduin juomaan juhlajuomia tuolla pikkujouluissa. Onneksi tänään ei ole ollut juuri lainkaan krapulaa, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen. Tosin musta tuntuu, että tällä kertaa oli jälleen kyseessä, ns. valealku, sillä tänään ei taas ole ollut mitään merkkiä mistään kuukautisista. Haluaisin vaan, että nämä nyt alkaisivat kunnolla ja loppuisivat pian, että pääsis taas tositoimiin.

Ensi viikolla onkin sitten tiedossa itsenäisyyspäivä ja laivareissu Viroon. Jee! Olen nyt muutenkin pitkästä aikaa helpottunut taloudellisen tilanteen parannuttua hieman. Sain nyt kuun viimeinen päivä ihan kohtalaisen palkan ja viides päivä tulee taas palautuksetkin, joten tilillä on vihdoin rahaa jopa enemmän kuin ihan välttämättömät menot edellyttäisivät.

Kerron nyt hieman omasta taloudellisesti tilanteesta, että ymmärrätte, miksi olen nyt niin helpottunut tästä palkasta. Olen siis ollut opiskelija, mutta opintotukikuukauteni loppuivat kesällä, ja olen saanut viimeisen opintotuen heinäkuussa. Siitä saakka olemme eläneet lähinnä mieheni tuloilla. Koska olen naimisissa työssäkäyvän kohtalaista palkkaa ansaitsevan mieheni kanssa, en ole myöskään ollut oikeutettu mihinkään sossun tukiin, joita monet tässä tilanteessa saavat. Mies on onneksi ollut koko tämän ajan töissä, mutta voin sanoa, että ei ole todellakaan ollut herkkua, kun ei ole ollut omaa rahaa mihinkään. Olen myös niin häveliäs, että en ole viitsinyt miehetä pyytää rahaa omiin turhuuksiin, vaan olen todella ostanut vain sen, minkä todella tarvitsen. Lopulta päädyin siihen, että koska oman alan töitä en tule löytämään ihan heti, on parempi olla edes jossain töissä, ja onneksi sitten sainkin suhteellisen nopeasti töitä eräästä vaatekaupasta, jossa nyt siis olen ollut n. 1,5 kk.

Ensimmäisessä palkassa en saanut kuin vajaat parisataa euroa, koska minulle kertyi niin vähän tunteja, mutta kuten sanoin, nyt sain ekan kunnollisen palkan, ja nyt on ihan kiva sitten ostaa siitä hieman joululahjoja. Olen tosin jo sanonut kaikille, että tänä vuonna lahjat tulevat olemaan hieman vaatimattomammat, sillä ei sitä rahaa vieläkään ole ihan hillittömästi tuhlattavaksi. Mutta silti, mukavaa olla edes osittain taloudellisesti itsenäinen.

Tänään on muuten joulukuun eka päivä ja samalla eka adventti. Mies avasi ekan luukun kalenteristakin, ja vaikutti tyytyväiseltä saadessaan sieltä hieman salmiakkinameja. Nyt aletaan tuon ukkokullan kanssa katsomaan leffaa, joten heihei, ja hyvää alkavaa viikkoa!

Äitimyyttiä tavoittelemassa

Ennen kuin itse aloin haaveilla vauvasta käsitykseni äitiydestä oli varsin yksioikoinen. Ajattelin, että äitiys on vaan simppelisti sitä, että tarjotaan lapselle mahdollisimman hyvät edellytykset elämälle. Annetaan sille ravintoa, kun sillä on nälkä ja vaihdetaan vaippaa, kun se on tehnyt pissaa tai kakkaa. Toki toiset vauvat vaativat enemmän tietynlaista hoivaa kuin toiset, mutta vanhemmat sitten antavat sitä tarpeen mukaan. Right?

No enpä olisi voinut olla enempää väärässä. Vaikka tämä on se perusasetelma, mistä lähdetään liikkeelle, todellisuudessa äitiyteen ja etenkin hyvään äitiyteen liitetään hirvittävästi erilaisia arvolatauksia ja odotuksia. Kaiken hyvän päälle nämä odotusarvot ovat usein ristiriidassa toistensa kanssa. Otetaanpas esimerkki vaippojen maailmasta. Se ei riitä, että vaihdat vauvalle vaippaa kun se on tehnyt tarpeensa, mielenkiintoista on vain se, millaisen vaipan vaihdat. Ekologinen ja ympäristöä ajatteleva äiti käyttää luonnollisesti kestovaippoja, biohajoavat maissivaipat ovat wannabe-ekoilijoiden juttu ja tavallisia vaippojahan eivät käytä muut kuin ajattelemattomat luonnonraiskaajat. Lisäksi tavalliset vaipathat aiheuttavat lapselle vaippaihottumaa ja estävät kuivaksi oppimista, koska ne ovat niin superimukykyisiä, että vauva ei opi märän vaipan epämukavuutta kuten kestovaippojen kohdalla.

Mitä tekee nyt näitä paheksuttuja kertiksiä käyttävä äiti? Lyö otsaansa paska mutsi -leiman ja ajattelee sitten vastapainoksi olevansa parempi jollain toisella osa-alueella. Hän esimerkiksi tekee vauvalle syöttämänsä soseensa itse, toisin kuin naapurin äiti, joka ostaa kaupan valmiita Pilttejä. Onhan omat soseet nyt huomattavasti parempia, koska ne eivät sisällä kaupan ruuista tuttuja säilöntäaineita ja muitakaan epäluonnollisia ainesosia. Lisäksi lapsi oppii jo varhain kotiruoan makuun.

Naapurin äiti tuntee alemmuutta, ja lyö otsaansa jälleen paska mutsi-leiman ostaessaan lapselleen kaupan soseita, mutta hän ei yksinkertaisesti ehdi tekemään soseita itse. Hän on työssäkäyvä ihminen, jonka vapaa-aika täyttyy monenlaisista harrasteista. Mutta ainakin hän tarjoaa lapselleen parasta aktiviteettirintamalla. Hän on käynyt vauvauinneissa ja nyt uutena juttuna vauvoille tarkoitetuissa värikylvyssä, jossa hänen lapsensa pääsee osalliseksi elämyksellisestä kuvataidetoiminnasta, toisin kuin moni muu lapsi, joille nauhalta pyörivät Muumit ovat lähin kosketus taiteeseen. Ja niin edelleen.

Mutta miksi juuri äitiys ja lastenhoito nostattaa näin vahvoja tunteita ihmisissä? Kyllähän suurin osa naisista käyttää kertakäyttöisiä kuukautissuojia kuukupin sijasta tai syö kaupan valmista maksalaatikkoa, eikä jaksa alkaa tehdä jokaista ruoka-annosta itse. Samoin suuri osa meistä katsoo mieluumin kotisohvalta Idolsia kuin menee Kansallisoopperaan kokemaan taide-elämystä. Silti kukaan ei katso pahasti, tai jos katsoo, sitä pidetään elitisminä.

Miksi siis alamme katsoa toisiamme nenänvartta pitkin, kun kyse on pienokaisistamme? Äitiyteen on sisäänrakennettuna tarve tarjota omalle lapselle sitä kaikkein parasta. Koska emme kuitenkaan ole täydellisiä, hyvä äitiys on käytännössä myytti, jota kohti täydellisyyteen pyrkivät äidit kurottelevat. Samalla kuitenkin toiset äidit, ne joiden pitäisi olla äitiyden parasta vertaistukimateriaalia, muodostuvat kilpailijoiksi.

Liian usein äitiys tarkoittaa täydellisyyteen pyrkivälle jatkuvaa alemuuden tunnetta ja syyllisyyttä siitä, kuinka tuossa toisessa perheessä tuokin asia on paremmin. Tämä on omiaan luomaan kilpailuaseman, jossa äidit kilpailevat siitä, kuka on täydellisin äiti. Tätä täydellisyyttä mitataan näillä materialistisilla saavutuksilla, ja samalla unohdetaan, että se äidin tärkein funktio, hoivan antaminen, on se, jota lapsi eniten kaipaa. Normaali, terve lapsi ei välitä siitä, onko hänen soseensa kotitekoisia vai kaupasta ostettua tai onko hänen vaippansa kesto vai kertis. Hän kaipaa vanhempiensa läsnäoloa, ja hyvinvoiva, onnellinen äiti on taatusti lapselle parempi, kuin jatkuvaa alemmuutta puutteistaan kokeva, stressaantunut äiti. Eli heitänkin tässä lopuksi haasteen kaikille vanhemmille ja sellaisiksi aikoville (myös siis itselleni). Sen sijaan, että teette asioita koska niin "kuuluu" tehdä, miettikää ensin, millä motiiveilla olet liikenteessä. Onko kyseessä asia, jonka todella haluat tehdä syystä tai toisesta vai onko kyse vaan uudesta äitiprenikasta, jolla voit röyhistellä muiden äitien edessä.

Loppuun vielä disclaimer: En halua tässä tekstissä suinkaan väittää, että kaikki kestovaippailijat ja itse soseensa tekevät ovat jotenkin huonompia äitejä tai yrittävät vain kilpailla muiden äitien kanssa paremmuudesta. Tarkoituksenani oli vain huomauttaa, että näitä, kuten monia muitakaan asioita, ei pidä tehdä VAIN siitä syystä, että niin "kuuluu" tai "olisi hyvä" tehdä. Jos haluat jauhaa itse lapselle syöttämäsi vellin jauhot, niin go ahead. Muista kuitenkin, että niin ei ole pakko tehdä, vaikka joku jossain nettipalstalla onkin sanonut, että kaupan vellijauhot ovat ravintoarvoköyhiä. Ihan kelpoja muksuja niilläkin on kasvanut.

Gradu

Käväisin eilen hakemassa lopputyöni painosta. Tuntui jotenkin hassulta nähdä se viimeisen parin vuoden aikana niin kovasti työstämäni teksti vihdoin kansissa. Laiskuuteni oikoluvun suhteen kostautui myös heti, sillä löysin samoin tein työstäni yhden lyöntivirheen. Gradu on ollut raskas, mutta opettavainen projekti. Monta virhepolkua oltaisiin voitu välttää alun huolellisella aihevalinnalla ja valmistelulla. Mutta olen kuitenkin saanut puristettua itsestäni valmiin gradun, ja olen siitä ylpeä. Kaikille teille, ketkä olette vielä opiskelijoita, joilla lopputyö on edessä: saanen antaa pari vinkkiä, jotka olisivat ainakin minut itseni säästäneet monelta tuskalta.

Aiheen valinta
Tutustu ennen aiheen valintaa oman oppiaineesi aiempiin graduihin tai lopputöihin. Ota niistä mallia, äläkä keksi jotain huippuomaperäistä ja vaikeaa. Se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Valitse mieluummin helppo aihe kuin liian vaikea. Älä tee gradua aiheesta, joka kiinnostaa sinua, jos se on vaikeasti käsiteltävä. Kiinnostus lopahtaa joka tapauksessa, ja gradun kuin gradun kanssa viimeiset metrit ovat täyttä tuskaa.

Rajaa tutkimuksen kiinnostuksenaihe mahdollisimman tarkkaan jo heti alussa. Mieti miten saat helpoiten tehtyä valitsemastasi aiheesta tutkimuksen. Valitse mielellään sellainen aihe, josta olet jo tehnyt jonkun työn. Tällöin aihe on jo tuttu, eikä sinun tarvitse lähteä täysin tyhjältä pöydältä tutustumaan tutkimuskirjallisuuteen. Esimerkiksi kandin jatkaminen on erittäin järkevää.

Työn tekeminen
Aseta itsellesi tiukat aikataulutavoitteet ja palkitse itsesi, kun saavutat ne. Minulla oli esimerkiksi jossain vaiheessa tapana käydä kerran viikossa lastenvaatekirpparilla, ja ostaa sieltä jokaista tavoitteeltaan onnistunutta työpäivää kohden yksi vauvanvaate. (Tämä oli minulle paras keino pitää itseni poissa esim. Vauva-lehden keskustelupalstoilta ja vauvablogeista, jonne valitettavan usein eksyin kesken gradun teon.) Älä jää kiinni lillukanvarsiin. Itse saatoin käyttää vaikka puoli tuntia etsien lähdettä jollekin täysin triviaalille jutulle, jonka olisin voinut jättää kokonaan pois ilman, että tekstin sisältö olisi siitä huonontunut. Kuuntele sitä, mitä ohjaajasi sanoo! Hän on se, joka ehdottaa työllesi arvosanaa, ja vaikka et itse olisi samaa mieltä hänen kanssaan, tulet saamaan paremman arvosanan, kun teet hänen ehdotustensa mukaisesti.

Anna aikaa gradulle. Jos sinulla on jo lapsia, yritä järjestää tietyt päivät, jolloin joku muu hoitaa lapsia, ja itse voit mennä jonnekin rauhalliseen paikkaan kirjoittamaan. Jos olet taipuvainen eksymään netin ihmeelliseen maailmaan (kuten minä), tee itsellesi palvelus, ja vedä laajakaistamodeemin johto irti kun kirjoitat. Ja onnea projektiin. Tiedän sen epätoivon, joka joskus valtaa jokaisen graduntekijän; tunne siitä, että VOI PRKL TÄÄ EI VALMISTU IKINÄ!!!! Voin kuitenkin lohduttaa, että kyllä se valmistuu. Siinä voi mennä pidempään kuin ajattelit (etenkin jos omaat ameeban keskittymiskyvyn ja pikkulapsen itsekurin, kuten minä), mutta lopulta se on valmis.

Ps. Tätä kirjoittaessani sain postia yliopistolta. Arvosana gradustani on 4 asteikolla 1-5. Jee!!!

Lapsettomuus

Kiertoni alkaa lähentyä loppuaan, eikä mitään ihmeempiä raskausoireita ole ilmennyt joten arvelen, että täti tulee kylään viikonloppuna. Tämä aihe herättää mieleeni raskauden yritykseen liittyvän pahimman pelkoni, nimittäin pelon lapsettomuudesta. Ajatus siitä, että en voisikaan saada lapsia varjostaa todella mieltäni joskus, ja haluaisin nyt purkaa tunteitani siitä täällä. Oma äitini joutui odottamaan kuusi pitkää vuotta, ennen kuin sai esikoisensa, eli minut. Minua seurasi vielä kaksi muuta lasta, mutta ajatus siitä, että joutuisin odottamaan epätietoisuudessa kuusi vuotta on ihan sietämätön. Lasten saaminen on minulle se elämän ykkösjuttu, syy miksi täällä ollaan, joten lopullinen lapsettomuus todella mullistaisi elämäni peruspilareita myöten. Pitäisi keksiä uusi syy olla, uudet elämän tavoitteet, kaikki. Luultavasti päätyisin adoptioon, jos se minulle olisi mahdollista.

Olen luonteeltani kärsimätön, ja saan yleensä kärsimättömyyden kuriin, kun asetan asioille selkeät määräpäivät. Valitettavasti vauvalle ei voi laittaa määräpäivää, eikä edes arvioitua saapumisaikaa ennen kuin raskaus on todettu(ja silloinkin on vielä paljon mutkia matkassa). Tämä epävarmuus on se, mikä todella raastaa minua kärsimättömyyteni johdosta tällä hetkellä. Jotenkin pelottaa ajatella, että saatan olla tässä vielä ensi vuonna tähän aikaan. Olen hieman herkkä ja masennukseen taipuvainen. Pelkäänkin, että yrityksen pidetessä mielialani laskee, ja masennun. Pelkään myös sitä, että yrittämisestä tulee todella työtä ja pelkään myös sitä, miten mieheni tähän kaikkeen suhtautuisi. Parisuhde on minulle tällä hetkellä elämäni tärkein asia, enkä tiedä miten sen käy, jos en saa lapsia. Tuleeko minusta sitten elämään katkeroitunut tyhjä ihmiskuori, joka ei löydä iloa mistään? Kestääkö parisuhteemme lapsettomuuden tai yrityksen venymisen vuosiksi, mahdolliset rankat hedelmöityshoidot? Vaikka olemme tällä hetkellä hyvinkin vahvalla pohjalla, näitä juttuja ei vaan voi tietää etukäteen.

Todella toivon, että pystyn löytämään elämästä iloa, vaikka se veisikin tässä asiassa rajumpia polkuja pitkin. Että oppisin arvostamaan myös muita elämän hyviä juttuja lapsen lisäksi. Ja että paristuhteemme muuttuisi vain vahvemmaksi vastoinkäymisten johdosta. Mulla on kuitenkin kaikki hyvin, hyvä parisuhde, ystäviä, tulevaisuudessa myös toivottavasti hyvä ura ja niin edelleen. Vauva saa tulla meidän elämää täydellistämään, mutta haluan, että mun elämässä on muitakin tavoitteita kuin äitiys. Tavoitteita, joihin voin sitten kiinnittyä, jos hommat ei mene kuin Strömsössä.

Tästä tuli nyt hieman synkkäsävyinen postaus, mutta hauan todella käydä näitä juttuja läpi, että mulla on sitten olemassa jonkinlaiset toimintamallit päässä, jos asiat ei mene niinkuin haluaisi. Olen vähän tällainen worst case scenario -ihminen, mutta olen myös oppinut, että kaikkeen kannattaa varautua.

Anonyymi vauva

Kun lähdin tätä blogia kirjoittamaan, minulle oli päivänselvää se, että tekisin sen ainakin näin alussa anonyymina. Onhan  raskauden yrittäminen sellainen asia, minkä ihmiset haluavat yleensä usein ongelmienkin pelossa salata puolitutuilta. Ei ole mukavaa hehkuttaa yritystään kaikille vain havaitakseen, ettei vielä vuodenkaan päästä ole piirtynyt toista viivaa tikkuun.

Minun tai ainakin mahdollisen tulevan lapseni anonyymius jatkuu kuitenkin luultavasti myös mahdollisen raskautumisen jälkeen. Syy tähän johtuu yllättäen paremmasta puoliskostani. Mieheni suhtautuu joskus mielestäni jopa turhankin vainoharhaisesti internetin tietoturvaongelmiin, eikä häntä löydä vielä tänä päivänäkään esim. Facebookista tai muustakaan sosiaalisen median sovelluksista. Hän ei tykkää, että laitan Facebookiin kuvia, joissa hän näkyy eikä hän myöskään mielellään rekisteröidy omalla nimellään mihinkään palveluihin, jos se ei ole ihan välttämätöntä. Tähän saakka tämä asia on ollut minulle kohtalaisen yhdentekevää, saahan hän päättää itse, mitä haluaa internetissä tehdä ja mitä ei. Nyt olemme kuitenkin tekemässä lasta yhdessä, ja hänellä on toisena vanhempana sananvaltaa myös tulevan lapsemme näkymiseen internetissä.

Mieheni haluaa, että en laita lapseni kuvia tänne blogiin tai Facebookiini. Hänen mielestään lapsi saa isoksi kasvettuaan sitten itse päättää näkyvyydestään internetissä. Monet  muut ihmiset laittavat surutta lastensa kuvia blogeihin ja Facebookiin. Itse ymmärrän molemmat näkökulmat. Jokainen vanhempi ja huoltaja tekee itse valinnan lapsensa tekemisistä. Jos vanhempi haluaa laittaa lapsen kuvan nettiin, se hänelle sallittakoon. Kyseessä ei kuitenkaan ole lasta vahingoittava teko.

Ymmärrän kuitenkin myös mieheni kannan tähän asiaan. Entä jos lapseni ei haluakaan isoksi kasvettuaan, että hänen vauvakuviaan on netti väärällään? Jo se taas on hänestä mukavaa, voi hän itse julkaista haluamiaan lapsuuskuvia netissä. Itse tykkään kovasti katsella muiden vauvakuvia blogeista, mutta aion kunnoittaa mieheni toivetta tässä asiassa. Ehkä itse joskus raotan omalta osaltani tuntemattomuuden verhoa, mutta lapseni kasvokuvia ei tässä blogissa luultavasti nähdä koskaan.

Loppuun vielä pikaisesti kuulumisia. Olemme tänä viikonloppuna anoppilassa ja omilla vanhemmillani käymässä, jee! Vielä ei ole kummoisiakaan oireita ollut, mutta vastahan tässä ollaan dpo 6 tai jotain sinnepäin. Tämä odottelu on kyllä ihan tuskaa. Mutta enää viikko ja yksi päivä jäljellä testipäivään!!

Mahtavaa viikonloppua teille!