keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kotiahdistus

Kirjoitan nyt aiheesta, joka saattaa olla suurimmalle osalle lukijoistani vieras, mutta uskon, että kohtalotovereitakin riittää. Olen siis aina halunnut lapsia. Ihan pienestä saakka. Koko tämän pitkän parisuhteen ajan olen odottanut sitä, että pääsisin miehen kanssa naimisiin ja perustamaan perhettä. Ajattelin jopa, että muutaman vuoden kotiäitiys saattaisi olla se mun juttu. Että olisin parin mukulan kanssa kotona, ja laittaisin ne hoitoon vasta kolmevuotiaana.

Sitten valmistuin ja aloin etsimään oman alan töitä. Ja yrittämään lasta. En jaksanut odottaa ensimmäistä kunnon työpaikkaa, koska tiesin, että äidilläni meni useampi vuosi ekan lapsen tekemisessä ja siskonikin on säilynyt lapsettomana vaikka tiedän hänen e-pillereiden syömisten olleen joskus hyvinkin epäsäännöllistä. Ja onhan miehelläni työ, jolla tulemme kyllä toimeen äitiysloma-ajan.

Sitten lapsi ilmoitti tulostaan ehkä aikaisemmin kuin kuvittelimme. Oikeastaan kaikki meni hienosti, sillä minun silloisen työsopimukseni oli määrä päättyä heinäkuun loppuun, josta voisinkin hienosti jäädä viikon kuluttua äitiyslomalle. Sitten helmikuussa minun työsopimukseni purettiin koeaikaan vedoten. No, ei tämäkään maailmaa kaada, ajattelin. Tulotasoni tippuu parilla saturaisella, mutta toisaalta kyseinen työ ei kuitenkaan ollut oman alan työ, eikä edistäisi uraani mitenkään, joten miksi en nyt nauttisi kotiajasta ja hakisi sitten vaikka niitä oman alan kesätöitä.

Kotiajasta nauttiminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi. Olen ihminen, joka vaatii ympärilleen tietyt rakenteet ja päivärytmin, jotta asiat lähtevät rullaamaan. Lisäksi kaipaan älykästä virikettä. Opiskeluaikana sain tätä älykästä virikettä opinnoistani, vaikka päivärytmin kanssa saattoikin olla vähän niin ja näin. Olin kuitenkin onnellinen. Nyt tuntui siltä, että lähinnä vaan istun himassa, enkä saa mitään aikaiseksi. Lisäksi kotitöiden tekeminen tuntui niin turhalta. Vaikka nyt tiskaisin, viimeistään parin päivän päästä täytyisi tiskata uudelleen. En saanut sellaista nautintoa, mitä työ- ja opiskeluelämässä normaalisti saa, kun saa jonkun projektin tai työn päätökseen. Että tässä se nyt on, minun kätteni jälki.

Aloin myös pikkuhiljaa tajuta, että kotiäitiys ja pitkät hoitovapaat eivät tulisi olemaan minun juttuni. Kaipaan liikaa aikuisten ihmisten seuraa ja älyllisiä haasteita, että jaksaisin istua hiekkalaatikon reunalla ja suorittaa samoja päivärutiineita päivästä toiseen. Tästä ei nyt pidä vetää sellaisia johtopäätöksiä, että en tykkäisi olla lasten kanssa. Päin vastoin. Mielestäni lasten hauskojen juttujen kuuntelu vaikkapa julkisissa kulkuvälineissä on valloittavaa ja tykkäsin hoitaa lapsia entisessä työssäni päiväkodissa. Lasten vastapainona kaipaan kuitenkin työmaailmaa. Sitä, että pääsen toteuttamaan myös muuta, kuin perheenäidin roolia.

Sain aikaisemmin tällä viikolla kuulla, että minut on hyväksytty TE-keskuksen järjestämään koulutukseen, joka tulee työllistämään minua päivittäin ainakin seuraavan kuukauden ajan. Otin tämän tiedon onnellisena vastaan, vihdoin jotain järkevää tekemistä!

Olen aiemminkin arvostanut kotiäitejä, mutta nyt ehkä vielä enemmän. He uhraavat koko elämänsä lastensa ja puolisoidensa hyvinvoinnista huolehtimiseen, ja täytyy nöyränä myöntää, että minusta ei siihen olisi. Otan kuitenkin mielelläni haasteen vastaan 9 kuukauden kotiäitiydestä. Saa nähdä kuinka pärjään ja totunko jossain vaiheessa tähän kotoiluun. Nyt on sellainen tunne, että näin ei ole ihan heti tapahtumassa.

6 kommenttia:

  1. Itsekkin olin raskauden aikana sitä mieltä, etten kauaa kotona viihtyisi. Nyt kun lapsi on sen 9kk vanha ja saisi päiväkotipaikan, olen muuttanut hieman mieltäni. Lapsi jäisi päiväkodissa muiden lasten jalkojen alle, hän ei kävele eikä kontaa vielä. Ryömiä kylläkin osaa. Mutta en pystyisi olemaan vain kotona. Käymme kerhossa, muskarissa, kävelyillä, uimassa, käydään kaupungissa pyörähtämässä, ja välillä matkustellaan. Olen myös päässyt heittämään keikkaa töissä välillä, kun mies on vapailla. Tärkeää on löytää mukavaa ja monipuolista toimintaa itselleen. Kannattaa olla avoimin mielin tulevaan. Jos seinät kaatuu päälle on parempi mennä töihin, ei siinä ole mitään vikaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee, että mielet muuttuvat, eikä sitä tässä vaiheessa osaa sanoa, miltä se lapsen kanssa oleminen sitten tuntuu. Saatika se, että haluaako laittaa pienen lapsen sinne päiväkodin isoon ryhmään. Itse olen kyllä sitä mieltä, että alle vuosikas kävelytaidoton taapero ei vielä kuulu päiväkotiin, vaan kunnan tulisi kyetä tarjoamaan esim. perhepäivähoitoa tms. pienemmässä ryhmässä annettavaa hoitoa, jossa lapsen vaatima yksilöllisempi hoiva voisi olla mahdollista. Tietenkään tämä ei aina ole mahdollista kunnan tilanteesta ja vanhempien hoitotarpeesta riippuen, mutta tähän olisi ihan hyvä pyrkiä.

      Poista
  2. Minä totesin esikoisen kohdalla juurikin tuon, että tarvitsen aivoilleni jotain purtavaa, pelkkä arjen pyörittäminen ei vain riittänyt. En tuntenut siitä mitenkään huonoa omaatuntoa, koska töistä päästyäni olin/olen täynnä halua leikkiä ja touhuta lapseni kanssa. Kun olin kotona en jaksanut olla lapselleni samalla tavalla läsnä. Tosin nyt uusi raskaus hieman verottaa voimia, mutta toivon, että se energinen keskiraskaus tulee ja pystyn taas keskittymään esikoiseen paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen myöskin sitä mieltä, että onnellinen ja jaksava töissäkäyvä äiti on lapselle parempi, kuin kotona oleva, mutta masentunut. Onnea sinulle tähän raskauteen ja toivottavasti energiat pian palaavat. :)

      Poista
  3. Jokainen tekee, kuin itselleen ja perhelleen parhaaksi kokee! Mä olin myös ennen Olivian syntymää (ja osan vauva-aikaakin) sitä mieltä, että mahdollisimman pian vaan takaisin työelämään ja korkeakouluun. Ja mites nyt? Oon ollut 2,5v kotona ja jännityksellä (ja toisaalta myös innolla) odotan syksyä, kun beibe täyttää kolme ja astelee pieni reppu selässä päiväkodin portista sisälle. Mä itse palaan töihin syksyllä ja mies jää vauvan kanssa kotiin pitämään kaikki isyysvapaansa ja hetkeksi 'kotihoidontuelle' viettelemään pitämättömiä lomia. Meillä lapset ei ole 'hoidossa', jos ne on hitto isänsä kanssa :D

    Äidit on erilaisia, that's it. Kyllä lapsesta näkee, että onko se onnellinen. Useimmissa tapauksissa on, oli äiti kotona tai töissä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi oliskin aika ideaali tilanne, että iskä jäis mun äippäloman jälkeen kotiin lapsen kanssa, mutta valitettavasti veikkaan, että mun tuloilla ei tätä perhettä elätetä. :( Noh, sen näkee sitten millaiseen ratkaisuun me päädytään, kun tuo on ajankohtaista. :)

      Poista