Paniikkia

Tässä ei ihan hirvittävän montaa viikkoa ole jäljellä tätä raskautta, joten ajatukset alkaa pikkuhiljaa kääntyä kohti synnytystä ja sitä, että pian meitä on täällä kolme. Panikoin vuorotellen lapsen kanssa jaksamisen ja vuoroin synnytyksen kanssa, joten olotilat ovat välillä todella ristiriitaiset. Viikonloppuna jopa tirautin pari kyyneltä siksi, että fiilikset lapsen tuloon liittyen ovat niin ristiriitaiset. Toisaalta sitä toki odottaa ihan tosi paljon, mutta toisaalta sitä vaan miettii, että kuinka pärjää, rakastanko minä sitä lasta, saanko synnytyksen jälkeisen masennuksen vai mitä tapahtuu? Kestänkö synnytyksen, vai onko se kamala, traumat jättävä kokemus, jonka vuoksi en enää halua toista lasta?

Tuntuu välillä siltä, että muihin juttuihin liittyvä odotus on niin paljon puhtaammin positiivista, että mussa on jotain vikaa. Muut äidit hehkuttavat blogeissaan malttavansa tuskin odottaa sitä, että pääsevät näkemään ja hellimään vihdoin omaa vauvaansa. Odotanhan minäkin, mutta siihen odotukseen liittyy vaan myös paljon huolia. En ole koskaan tykännyt siitä, jos edessä on ollut joku "suuri tuntematon", vaan olen pyrkinyt ottamaan asioista selvää niin, että tiedän, mitä tuleman pitää. No, nyt tuntuu siltä, että en vaan voi saada sitä tietoa. Synnytys kun voi olla suorastaan upea, voimaannuttava tapahtuma. Tai sitten se voi olla ihmisen kauhein kokemus. Samalla tavoin vauva voi olla tyytyväinen pikku päivänpaiste tai vanhempansa unettomuuden ja masennuksen alhoon vievä tapaus. Luin jopa eräästä naisesta, joka kahden rankkaa koliikkia sairastaneen lapsen jälkeen koki fyysistä pahoinvointia nähdessään pieniä vauvanvaatteita. Sen verran huonot kokemukset hänellä liittyi tuohon aikaan lastensa elämässä.

Yritän ajatella, että tulee mitä tulee, niin kyllä siitä selvitään. En kuitenkaan pääse yli enkä ympäri siitä, että kyllähän tämä vanhemmuuteen valmistautuminen on hitsin pelottavaa.

Primrose & Papuusi 38+1