Viikkoja on kasassa tänään 36+2. Nyt se aika tuntuu etenevän nopeasti! Jotenkin tähän asti jokainen viikko on tullut samaa hidasta tahtiaan, mutta nyt alkaa tajuta, että tässähän on laskettuun aikaan jäljellä alle 4 viikkoa. Siis tajuttoman vähän aikaa! Vauvan tuleminen pelottaa monella tavalla. Toisaalta mietin synnytystä ja sen aiheuttamaa kipua ja uupumusta. Kuinka hyvin mä jaksan ja jääkö tästä jotkut ikuiset traumat, etten uskalla yrittää pikkusisarusta tälle pienokaiselle? Olin tässä yhtenä päivänä kaupassa ja jouduin kävelemään kohtalaisen pituiset portaat ylös kaupan toiseen kerrokseen. Se otti kunnon päälle niin, että mun tuli hieman huono olo, huippausta ja sydän löi kuin viimeistä päivää. Mietin, että jos en jaksa yksiä portaita kiivetä ylös, kuinka jaksan synnyttää?
Lisäksi pelkään tietysti sitä, kuinka osaan hoitaa lasta, masennunko, kuinka selviän tulevista unettomista öistä jne. Meillä on siis valmennukset alkamassa vasta ensi viikolla, joten vauvan hoidon opiskelu on jäänyt aika lailla omalle kontolle. Olen toki tietoinen siitä, että vauvalle pitää ostaa D-vitamiinitippoja ja napatynkä pitää puhdistaa huolellisesti ynnä muista yleisesti hyväksytyistä. hoito-ohjeista. Mutta silti aina välillä tulee tunne, että olenko nyt kaikesta olennaisesta perillä. Jouduin esim. yhtenä päivänä paniikissa tarkistamaan jostain YouTubesta, kuinka lasta imetetään kyljiltään. Mulla kun on sen verran upottava sänky, että alin rinta ja sen nänni tuntuu painuvat kohti sitä patjaa kylkiasennossa, niin en tiedä saanko sitä nostettua niin, että se menisi kivuttomasti vauvan suuhun. Aikamoiset first world problemit mullakin on, mutta näitä asioita tulee vaan mietittyä, kun pohdisklee kaikenlaisia vauvanhoitoon liittyviä käytännön asioita.
En osaa olla nyt masentunut, kun meille on vihdoin tulossa se vauva, jota olen odottanut jo vuosikausia. Silti hieman pelottaa se "Mitäs nyt"-fiilis, joka mut helposti valtaa kaikenlaisten projektien jälkeen. Kun olen saavuttanut jonkun näinkin ison asian, osaanko vaan nauttia lopputuloksesta ja keskittyä sen lapsen kasvun seuraamiseen, vai alanko haikailla jotain muuta? Olen yrittänyt miettiä, että lapseen ja vanhemmuuteen ei voi suhtautua kuin projektiin, jonka saa joskus päätökseen. Tämä on mun elämää nyt. Pysyvä elämänmuutos joka ei lopukaan muutaman vuoden kuluttua ja jota ei vaan voi lopettaa kesken, jos tuntuu, ettei tämä olekaan mun juttu. Ehkä se on tässä kaikkein pelottavinta. Ja samalla kutkuttavinta. Kun toisaalta tiedän, että äitiys on sitä, mitä mä kaikkein eniten haluan, mutta silti se jännittää. Olen yrittänyt varautua kaiken maailman worst case scenarioihin, mutta eihän niihin pysty oikeasti varautumaan, ennen kuin se tilanne on kohdalla. Pitäisi vaan pystyä heittätymään ja luottaa siihen, että kaikki sujuu kyllä jotenkin. Vaikka en olisikaan täydellinen äiti, olen kuitenkin paras äiti omalle lapselleni. Right?
Ja sitten niitä fyysisiä oloja. Kuten jo mainittu, kunto ei todellakaan ole paras mahdollinen tässä vaiheessa. Esimerkkinä mainittakoon, että asumme toisessa kerroksessa ja käytän nykyään hissiä joka kerta kun menen jonnekin *nolostuu*. Kävely on hillitöntä vaappumista, ja jaksan hyvin suurin piirtein kauppareissussa tarvittavan kävelynh, sitten alkaa askel painaa ja supisteluista sadella. Niitä tulee tosiaan aika paljon nykyään, mutta onneksi eivät ole enää niin pelottavan tuntuisia kuin vielä muuton aikana. Olo on nyt virkeämpi, koska saan nukuttua kunnon yöunet, eikä tarvitse enää väkisin vääntää muuttoa, vaan saa puuhastella kaikenlaista pientä oman jaksamisen mukaan. Olen esimerkiksi pessyt nyt paljon vauvan pyykkiä ja leiponut ja laittanut ruokaa. Liitoskivut vaivaavat myös kovasti ja saan välillä ihmeellisiä tuikkaisuja tuonne alakertaan.
Muuten olo on fyysisesti hyvä, eikä kyllä ole sellainen tunne, että lapsi olisi ihan heti tulossa maailmaan. Turvallisin mielin siis uskaltaa olla. Vauva potkii kovasti ja iltaisin mulla on yleensä ylävatsa ja kylkiluut hellänä vauvan käsittelyn jäljiltä. Äidin pikku potkijapoika. <3 Ja olen erittäin onnellinen, että nämä helteet tuntuvat olevan pikkuhiljaa ohi, ei meinaan ole läheskään niin tukala olo, kun meidänkin asunnon lämpötila on laskenut sellaisen 3 astetta. Tervetuloa syksy, siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti