Multa meni tuo valekuva-haaste hiukkasen plörinäksi heti alkuunsa, joten päätin olla sitä jatkamatta. Mulla oli tarkoitus kerätä viimeistään viikonloppuna jonkinlainen kooste, jossa olis ollut useampi kuva, mutta en sitten muiden kiireiden ja oman olotilan vuoksi jaksanut. Mun pahoinvointi on pahentunut huomattavasti nyt viikonlopun ja etenkin alkuviikon aikana. Jouduin ottamaan saikkua maanantain ja tiistain, kun yökkäilin maanantaina niin pahasti. Olen siis työssä asiakaspalveluhommissa, joten tuo yökkäily asiakkaiden edessä ei ole kovin toivottavaa.
Olin jo ehtinyt toivoa, että pahoinvointi olisi loppumaan päin, mutta ilmeisesti nuolaisin ennen kuin tipahti. Onnekseni luin kuitenkin täältä, että istukkahormoni on juuri nyt kymppiviikolla korkeimmillaan ja monille tämä on pahoinvoinnin pahinta aikaa. Toivon siis, että tämä tästä piakkoin helpottaa. Olen ihminen, jolle kaikenlaiset statistiikat tuovat turvaa, ja vaikka tiedän, että jokainen raskaus on yksilöllinen, toivon kuitenkin meneväni tuossa asiassa oppikirjaraskauden mukaan.
Tämä pahoinvoinnin paheneminen on tuonut mukanaan paljon synkeitä ajatuksia ja olenkin alkanut miettiä, mitkä ajatukset ovat ok? On paljon ihmisiä, jotka menevät läpi rankkoja hoitoja ja tekevät mitä tahansa päästäkseen siihen, missä itse nyt olen. Jotenkin siksi tämä olo tuntuu niin kiittämättömältä. Raskauden pitäisi olla naisen ihaninta aikaa, jolloin on osa maagista elämän syntymisen prosessia jne. Minä vaan toivon, että tämä raskaus olisi äkkiä ohi ja ajattelen kauhulla seuraavan lapsen hankkimista. Eikä minun pahoinvointini ole edes niin pahaa kuin monilla muilla. En ole esimerkiksi oksentanut kunnolla kertaakaan. Välillä vaan tunnen itseni niin luuseriksi, kun tämä on kuitenkin sellainen asia, jonka valtaosa naisista joskus kokee. Miksi minä siis tunnen tämän asian niin raskaana, kun kyseessä on kuitenkin maailman luonnollisin juttu?
Sen olen kuitenkin päättänyt, että kakkoslapsi saa meille tulla vasta sitten, kun tämä ykkönen on vähintään kolmevuotias. Tähän on parikin syytä. Ensinnäkin haluan nauttia esikoisesta mahdollisimman pitkään. Olen itse ollut 3,5 vuotias kun vanhempani saivat toisen lapsen. Koen bondanneeni veljeni kanssa ikäerosta huolimatta ihan hyvin ja leikimme paljon lapsina yhdessä. Toinen iso syy on tämä pahoinvointi. Jos pelkkä ruisleivän tai pyykinpesukoneen haju saa minut yökkäämään, en oikeasti voi kuvitellakaan, mitä ne kakkavaipat tekevä. Olen lisäksi ollut niin toimintakyvytön, että ajatuskin jostain vahdittavasta kaksivuotiaasta täystuhosta ja raskaudesta saa aikaan lähinnä kylmän hien. Tiedän, ettei kolmivuotias ole sen helpompi, mutta ainakin isompi lapsi osaa viihdyttää jo hieman itseäänkin, eikä vaadi vanhemman jatkuvaa viihdytystä.
Toivottavasti en nyt kuulosta lukijoideni korviin (tai silmiin) hemmotellulta, kaiken ilmaiseksi saaneelta tytönhempukalta kun valittelen näitä juttuja täällä. Olen pohjimmiltani tietysti valtavan kiitollinen tästä raskaudesta. Tällä hetkellä se vaan tuntuu niin kovin... raskaalta.
Löysin blogisi toisen blogin kautta ja huomasin, että ollaan täsmälleen samoilla päivillä ja viikoilla raskauksiemme kanssa.. :) Tsemppiä odotukseen, toivottavasti pahoinvointi helpottaisi!
VastaaPoistaKiitos! Kiva, kun löytyy täältä muita samaan aikaan vauvaa odottavia. :) Kyllä tää pahoinvointi on huomattavasti helpottanut tuosta alkuviikosta. Toivotaan, että muutos olis pysyvästi vähenemään päin!
PoistaVoi... ei pitäisi ajatella niin, että ajatteleeko muut, että on kiittämätön tms. Jokaisella on erilaiset fiilikset, eikä kenenkään muu olo ole "huonompi" kuin toisen. Huonompi siis sillä tavalla, että toinen tuntisi vääremmin. Vaikka kyllä itsekin keskenmenon jälkeen kävin sellasia fiiliksiä läpi (mun keskenmeno oli JO seiskaviikolla, enkä voi olla siitä näin hajalla, kun toiset saa keskenmenon paljon myöhemmin). Tollanen on kuitenkin itsensä kiusaamista. ;)
VastaaPoistaMulla on tuosta toisen lapsen tekemisestä myös vähän sellaiset olot, ettei ihan heti kyllä lähdetä toista lasta tämän jälkeen tekemään. Olen myös kauhulla ajatellut, että joudun kokemaan nämä olot vielä toiseenkin kertaan. Minulla on siskoni kanssa ikäeroa jopa 8 vuotta, enkä koe sitä yhtään pahana. Olemme todella läheisiä, enkä lapsuudestakaan muista mitään huonoa suuressa ikäerossa. Siskoni voi tietysti olla erimieltä, kun hän on meistä se vanhempi. ;) Ihan kahdeksaa vuotta en kyllä silti lapsille halunnut. :D
Kiitos tsempeistä, Nellis! <3 Näin jälkeenpäin ajatellen on tietysti luonnollista miettiä kaikenlaisia itsekkäitäkin juttuja tässä raskauden aikana. Kyllähän tämä on niin iso muutos. Mä vaan olen lukenut aika paljon erilaisia lapsettomuusblogeja, niin ehkä tuo kiittämättömyys-fiilis on tarttunut sieltä. Kun tietää, että tämä ei oikeasti ole monellekaan mikään peace of cake -juttu, niin tulee sellainen tunne, että jos et ole kokoajan ihan onnesi kukkuloilla, niin et arvosta tätä tarpeeksi. :D
PoistaRaskauden hormonihuuruissa tulee vaan niin helposti suurenneltua kaikkia fiiliksiä, niin tätäkin.
Toi keskenmenokin on niin kurja asia, että en tiedä suhtautuisiko siihen yhtään sen erilaisemmalla tavalla, tapahtuu se sitten vaikka viikolla 7 tai 9. Tietysti joka viikko tuo mukaan lisää turvallisuuden tunnetta, mutta kyllä olen itsekin useasti miettinyt näiden olojen heilahdellessa, että mitä jos tuolla mahassa ei olekaan kaikki ok? Olen päättänyt, että en osta yhtään vauvantavaraa, ennen kuin olen nt-ultrassa nähnyt, että siellä masussa joku oikeasti asustaa sydämensykkeineen kaikkineen. <3
No näinhän se justiinsa on, että helposti tulee suurenneltua asioita! Minä teen sitä ihan ilman näitä raskaushormoneitakin vähän väliä. ;) Ja tuo keskenmenon pelko minullakin on peikkona aina takaraivossa. Sitten kun on erilaisia tuntemuksia vatsassa, niin ensimmäisenä aina epäilee sitä, onko se normaalia! Ja samalla periaatteella mennään täälläkin: ennen nt-ultraa ei tehdä hankintoja! Mun suurin pelkoni on se, ettei pikkuinen olekaan kasvanut tuolla masussa ja tuolla ultrassa selviääkin, ettei alkio ole lähtenyt kehittymään.
Poistakirjotusvirhe! Halua eikä halunnut. ;)
VastaaPoistaVastaan tähän nyt vähän myöhässä, mutta minullakin oli alussa samanlaisia ajatuksia. Vihasin alkuraskautta ja usein mietin, olenko nyt hirveän kiittämätön. Luonnostelin jopa blogiini tekstin siitä, että raskaudesta pitäisi saada valittaa.
VastaaPoistaEn kuitenkaan koskaan julkaissut sitä. Onneksi en tehnyt niin, sillä keski- ja loppuraskauteni olivat jopa naurettavan helppoja. Synnytyskin meni suorastaan loistavasti. Tosin viimeinen raskauskuukausi jäi minulta kokematta :D Nyt taas olen hieman sitä mieltä, että liian vähän puhutaan siitä, että raskaus voi olla myös helppo. Se ei välttämättä ole yhdeksän kuukauden kärsimystä.
Mutta se alkuraskaus... ugh. Sen ajanjakson ikävyyden takia jopa mietin, etten halua tulla raskaaksi ihan pian uudestaan. Jopa synnytys tuntui helpolta siihen jatkuvaan kuvotukseen ja kaameaan väsymykseen verrattuna. Mitenhän siitä selviäisi, jos kotona olisi joku 1-vuotias?
Onnea muuten teille pikkuisesta! <3 Näinhän se on, että jokaisen raskaus on yksilöllinen. Jotkut eivät kärsi mistään oireista ja raskaus on normaaliolotilaan verrattavissa lähes alusta loppuun. Toisilla taas homma menee juuri toisinpäin ja raskaudesta vietetään suurin osa sängynpohjalla. Mielestäni on tärkeää se, että tunnustaa omat tunteensa, eikä niitä pidä väheksyä tai kokea riittämättömyyttä niiden vuoksi. Tämän tekstin kirjoitin pahoinvoinnin ollessa pahimmillaan ja silloin mieliala tietysti oli vähän matalalla. Nyt pahoinvoinnin hiljalleen väistyessä alkaa täälläkin päivä paistaa, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi olla allapäin silloin kun on vaikeampia hetkiä.
Poista