Vauvavuosi, tuo naisten armeijako?

Meidän poika, ei tällä hetkellä nuku öitään kovin hyvin. Meillä heräillään monta kertaa yössä; esimerkkinä sanottakoon, että viime yö oli hyvä, koska heräsimme vain viisi kertaa. Tästä johtuen olen ajatellut pitää pojalle unikoulun jahka puolivuotissynttärit koittavat. Etsinkin tässä eräänä päivänä tietoa puolivuotiaiden unikoulukokemuksista ja törmäsin kommenttiin, joka sai ajattelemaan tätä vauvan äitiyttä hieman syvemmin. Kommentissa eräs äiti kyseenalaisti toisen äidin päätöksen pitää unikoulu jo puolivuotiaalle. Mielipidettään hän ryyditti sanomalla, että "ei äitiyden kuulukaan olla helppoa". Jäin pohtimaan tätä lausetta. Pitäisikö sen sitten olla vaikeaa?

Nettien keskustelupalstoilla pyöriessä minusta on alkanut tuntua, että ainut oikea äitiys on sitä, joka kestää ja kärsii kaiken. Infernaalisia synnytyskipuja, koliikkisen vauvan itkua ja yöheräämisiä pitäisi kestää loputtomiin koska lopussa sitten kiitos seisoo. Sitten voi vertailla muiden äitien kanssa sitä, kuinka zombina sitä silloin joskus kulkikaan, kun vauva ei nukkunut kuukausikaupalla kuin tunnin pätkissä. Jos taas sattuu omaamaan helpon vauvan ja positiivisen synnytyskokemuksen, pitää olla jotain muuta, minkä avulla äitiyden orjantappurakruunua voi kiillottaa. Vähintään pitää tehdä itse soseet ja käyttää kestovaippoja. Muutoin jää hyvä äiti -vertailussa automaattisesti hännille.

Itselle tällaisesta tulee mieleen elävästi miesten armeijajutut. Mitä kyisemmät leirit ja ärsyttävimmät joukkueenjohtajat, sitä kivempi niitä on muistella. Ja parhaat muistelot on heillä, ketkä ovat edenneet armeijaurallaan kaikkein pisimmälle. Mitä arvostetumpi koulutus, sitä enemmän myös simputusta, vai miten se menee? Tuntuu, että äideillä on vähän sama juttu. Myös äideistä parhaita ovat he, ketkä ovat saaneet kestää eniten.

Kukaan ei koskaan kuitenkaan pysähdy miettimään sitä, miksi ajattelemme näin. Miksi äitiyden on oltava niin hemmetin vaikeaa ollaksensa arvokasta ja hyvää? Monet näistä ns. marttyyriäideistä kokevat, että tämä kärsimys tekee heistä hyviä äitejä, mutta pystähtyvätkö he miettimään miltä siitä lapsesta mahtaa tuntua? Lapsi ei tiedä sitä, onko äiti kärsinyt paljon vai vähän hänen vuokseen. Hänelle äiti on läsnä tässä hetkessä ihmisenä, joka voi olla esimerkiksi iloinen, surullinen, täynnä energiaa tai väsynyt. Sanomattakin taitaa olla selvää, että lapsi haluaisi mielummin sen energisen äidin, joka jaksaa hassutella ja leikkiä kuin sen, joka päivä toisensa jälkeen itkee väsymyksen kyyneleitä ja hoitaa tehtävänsä äitinä, mutta ei saa siitä mitään iloa kun on niin väsynyt.

Aina emme voi ongelmille mitään. Joskus lapsen vaativuudelle ei vaan voi mitään ja äidin on jaksettava esimerkiksi lapsen sairauden vuoksi tavallista enemmän. Isossa osassa tapauksia näin ei kuitenkaan ole. Terveen lapsen uniongelmat ovat yksi näistä asioista. Erilaiset unikoulut ovat tutkimus tutkimuksen jälkeen todettu täysin turvallisiksi, mutta silti monet karsastavat niitä.

Ymmärrän, että jokainen tekee itse päätöksensä siitä, miten lapsensa hoitaa. Esimerkiksi unikoulut eivät välttämättä ole kaikkien juttu ja toiset tekevät vauvojensa soseet ihan ilomielin alusta saakka itse. Toivoisin kuitenkin, että äidit tajuaisivat jättää turhan marttyyriuden sivuun ja uskaltaa auttaa itseään ja ottaa apua vastaan silloin, kun sitä tarvitsee. Ja ennen kaikkea olla syyllistämättä heitä, ketkä siihen apuun tarttuvat. Turha kärsiminen ei nimittäin tee meistä hyviä äitejä, vaikka näin ajattelisimmekin.

 

 Kuva: http://parentinghub.co.za/2015/02/03/i-am-just-so-tired/