perjantai 11. huhtikuuta 2014

Itkuja neuvolassa

Tänään oli mun kolmas neuvolakäynti. Tällä kertaa ison osan neuvolaa piti opiskelija, joka tuntui tosi empaattiselta ja mukavalta ihmiseltä. Kerroin uudesta työpaikasta ym. kuulumisista ja mittailtiin verenpaineet ja muut rutiinihommat. Sain huojennuksekseni kuulla, että mun paino ei ole noussut liikaa, vaikka välillä itsestä siltä tuntuukin. Kaikki meni kaiken kaikkiaan tosi smuutisti. Kunnes tuli aika kuunnella sydänääniä.

Minä olen kyllä tietoinen siitä, että etenkin näin varhaisessa vaiheessa voi olla vaikeuksia löytää sydänääniä, kun vauva pääsee liikkumaan niin paljon kohdussa. Kuitenkin kun opiskelija oli aikansa sydänääniä etsiskellyt, hiipi puseroon pieni epävarmuus. Lopulta oma neuvolaterkkarini tarttui puikkoon ja hetken etsiskeltyään hän onneksi löysi vahvat sydänäänet. Ja itkuhan siinä pääsi. En ole vielä kertaakaan itkenyt aiemmin sydänääniä kuunnellessa tai ultrassa. Tämä on johtunut varmaan siitä, että äänet ovat löytyneet aina ennen samantien, kun anturi on asetettu mahalle. Nyt kuitenkin ehdin kerätä jo pelkoja siitä, että niitä ääniä ei ehkä löytyisi ollenkaan.

Molemmat neuvolatädit siinä sitten kilvan rauhoittelivat minua, että tämä on ihan normaalia, että niitä ääniä ei heti löydy ja tunsin itseni kyllä vähän yliherkäksi siinä tilanteessa. Itkulle ei meinannut vielä kaiken päälle tulla loppua, kun istumaan päästyäni terkkari antoi minulle pienen, aidontuntuisesta kumista tehdyn figuurin, joka esittää sikiötä n. 17 raskausviikolla. Se mahtui kädelle, ja mietin vain miten se pienokainen siellä mahassa polskii samannäköisenä kun se figuuri. Voi pientä, niisk!

Eli herkkyys on vielä vahvasti kuvioissa. Välillä se on ollut helpompi unohtaa, kun on kaikkea muuta, mikä pitää kiireisenä, mutta tällaisissa tilanteissa tunteet vaan hyökyy yli. Noh, onneksi noi neuvolan tädit ovat varmaan aika tottuneita tulevien äitien tunteenpurkauksiin, joten tuskinpa olen ensimmäinen tai viimeinen ihminen, ketä he joutuvat lohduttelemaan. Papuusin sydänäänet olivat 130 bpm, joten nyt ollaan jo poikasykkeiden puolella, jännittää nähdä, mitä sieltä ultrasta reilun viikon (!) jälkeen paljastuu. Seuraava neuvola onkin sitten jo 5.5. ja silloin lähetetään esitietolomake sairaalaan (Ai niin. Joudun vielä synnyttämäänkin tämän pötkylän jossain vaiheessa. Jaiks!) ja katsotaan Kelan paperin kuntoon.

Tämän viikonlopun kuviot ovat vielä auki. Toisaalta haluaisin viettää rauhallisen viikonlopun kotona miehen kanssa, kun joudun sitten ensiviikosta eteenpäin olemaan viikot poissa. Saatamme kuitenkin joutua lähtemään kesärenkaidenvaihtoreissulle vanhalle kotipaikkakunnallemme. Saa siis nähdä, miten viikonloppu tästä etenee. Hyvää viikonloppua siis teille! Loppuun vielä havainnollistava kuva vauvasta ja sen sijainnista äidin kehossa suurin piirtein näillä viikoilla.


4 kommenttia:

  1. Mutta hei ajattele miten opettavainen kokemus olet ollut tuolle opiskelijalle! Hän ainakin oppi, miten toimia itkevän asiakkaan kanssa, se kun voi joskus olla aika haasteellista. Ja varmasti olisi itku päässyt minultakin tuossa tilanteessa. On sitä vaan hiukan herkillä, kun on raskaana. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, olin kyllä varmasti opettavainen kokemus. :D Ja paljon vähemmästäkin tulee nykyään itkettyä, joten eiköhän tuo ole vielä ihan normaalin rajoissa.

      Poista
  2. Hei mullakin pääsi itku täällä kotisohvalla kun vain luin sun tekstin, saati sulla sitten siellä ultrassa! Taidan olla aika herkillä minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus sitä vaan itkettää ihan kaikki vähänkään herkemmät jutut ja joskus taas on suorastaan viilipyttymäisen rauhallinen olo. Tosin nuo jälkimmäiset olot on kyllä viimeaikoina jääneet vähemmälle. :D

      Poista