Sillä sipuli? Kiitos ei.

Jotkut lukijoistani saattavat muistaa, kuinka vuoden alussa tein lupauksen siitä, että kokeilisin uutta reseptiä vuoden jokaisella viikolla ja postailisin niitä tänne blogiin sitten. Noh, tämä lupaus lähti ihan vahvoin aikomuksin liikkeelle, mutta raskauden tullessa kuvioihin jokin muuttui. En nimittäin kykene enää sietämään lainkaan sipulia. Tämä tuli ilmi varsin vahvasti Sipulisen kesäkurpitsa-tomaattivuoan reseptin myötä, jota kokeilin ja jonka tökkimistä kovasti ihmettelin. Olihan kyseessä perusaineksiltaan varsin toimiva ja herkullinen resepti. Pian kuitenkin huomasin, että sipulisten ruokien lämmittäminen ja etenkin astioiden tiskaaminen ja biojätteiden käsittely muuttui ihan mahdottomaksi. Nyt tätä kirjoittaessa jo sipulin ajatteleminenkin saa kuvotuksen nousemaan pintaan.

Noh, mikäs ongelma tässä sitten on, saattaa joku ihmetellä? Miksi en vaan tee ruokaa sipulittomilla resepteillä? Ongelmana on vaan se, että sipuli on ruoanlaitossa perusraaka-aine ja se kuuluu niin moneen ruokaan ja reseptiin, että sipulittomuus todellakin karsii vaihtoehtoja rankalla kädellä. Lisäksi sipuli on mun mielestä monessa ruoassa sellainen must-have mauste, josta todella pidän (normaalioloissa) joten tämä on todellakin vaatinut multa asenteiden muuttamista ruoanlaiton suhteen. Olen toki tehnyt ihan perusruokia sipulittomina versioina, mutta koen, että niiden reseptien laittaminen tänne olisi vähän tyhmää, kun se sipuli kuitenkin kuuluu olennaisena osana niihin ruokiin, ja mielestäni sipulin poisjättäminen vesittää sen ruoan. Mietin esimerkiksi lihapullien tekemistä tässä yhtenä päivänä, mutta ajatus sipulittomista lihapullista kuulostaa juuri niin kuvottavalta kuin ajatus sipulillisistakin, joten ajattelin jättää ne lihapullat odottamaan makuaistini normalisoitumista.

Tuleeko lukijoilleni mieleen mitään sipulittomia reseptejä, joita voisin kokeilla? Tuntuu, että olen nyt ns. vierailla vesillä ruoanlaiton suhteen, joten vinkit ovat hyvin tervetulleita.

Loppuun vielä kuva tuosta Sipulisesta kesäkurpitsa-tomaattivuoasta, jos joku sitä haluaa tämän erittäin houkuttelevan myyntipuheen perusteella kokeilla. Ei vaan, tämä on oikeasti varmasti todella hyvää, vaikka olenkin tällä hetkellä makuaistivammaisena jäävi tuota toteamaan omakätisesti.

Pahoinvointia aiheuttava Papuusi

Tänään pyörähti käyntiin omien laskujen mukaan kahdeksas raskausviikko, neuvolan mukaan taas huomenna paukahtaa jo 8+0. Kovin tahmeaa tämä eteneminen on kuitenkin ollut. Vieläkin on pidempi matka turvallisiin 12+ alkaviin raskauviikkoihin kuin plussaamiseen. Pahoinvointi on tosiaan palannut ja nyt pitää syödä entistä useammin. Viime yönä heräsin pariinkin otteeseen pahoinvoinnin takia syömään, kun jätin iltapalan liian ohkaiseksi. Tissit ovat myös kasvaneet! Ne myös tuntuvat pinkeiltä, joten saa nähdä millaiset dollypartonit mulla on sitten kun tämä raskaus on lopussa.

Kuten varmaan pystytte huomaamaan otsikosta, olen myös keksinyt tälle meidän pikkuiselle jo työnimenkin. Monethan kutsuvat masuasukkiaan nimellä papu, ja tämä on minuakin miellyttävä nimitys (toisin kuin tuo masuasukki). Intiaanivauvoja kutsutaan kuitenkin joskus papuuseiksi, joten päätin hieman jatkaa tuota papu-nimeä, joten mun kohdussa asustaa nyt meidän Papuusi. <3

Oon hieman kyllästynyt tähän jatkuvaan mumeltamiseen, eikä se tunnu suolistossakaan hyvältä. Normaalisti tykkään pitää selkeät ruoka-ajat, enkä syödä kokoajan, sillä koen, että ruoansulatus toimii parhaiten sillä tavalla. Silti vatsa tahtoo vähän väliä täytettä ja syömisen balanssointi on tosi herkkää, sillä sekään ei ole hyvä, että syö liian usein tai liian raskaasti. Huh. Odotan vaan sitä, että voin sitten jossain vaiheessa taas syödä normaalisti. Kuitenkin tärkeintä on se, että Papuusilla on kaikki hyvin. Neuvolaan on aikaa enää reilu viikko! Ja ultraan vielä vajaat viisi viikkoa... Aina joskus lukee siitä, kuinka odottavat äidit kokevat ajan suorastaan kiitävän ja hups vaan ollaankin jo 30+ alkavilla viikoilla. Ehkä tämä ajan kuluminen siis jossain vaiheessa nopeutuu. Toivottavasti.

Primrose & Papuusi 7+0 (7+6)

Voi hormonit sentään

Tänään on neuvolan ajanlaskun mukaan viikkoja kasassa 6+2, mutta tuntuu, kuin aikaa olisi mennyt enemmänkin. Oikeasti, tuntuu hurjalta, että eihän siitä mun plussasta ole kuin reilu viikko, mutta niin paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Ekan viikon aikana kärsin vatsan sekaisuudesta ja tästä johtuvasta pahoinvoinnista. Pahoinvointi tuntui keskittyvän aamupäiviin, mutta mielestäni sillä ei ollut juurikaan tekemistä syömistiheyden kanssa. Nyt vatsa ei ole ole ollut pariin päivään sekaisin (koputetaan täällä kiivaasti puuta), mutta olen syömisten suhteen huomattavasti tarkempi. Tuntuu, että on kokoajan nälkä, ja ruokaa on saatava mielellään HETI, kun tuntuu siltä. Onneksi olen kuitenkin välttynyt pahoinvoinnilta nyt ja tunnen itseni huomattavasti energisemmäksi kuin vielä viime viikolla.

Pelkään vaan lihomista tämän jatkuvan syömisen seurauksena. Olen siis ihan normaalipainoinen, mutta eilenkin söin pelkästään yhden kuuden tunnin työpäivän aikana kaksi eväsleipää (joissa molemmissa siis kahden leipäsiivun välissä juustoa, makkaraa ja salaattia) sekä annoksen makaroonilaatikkoa. Veikkaan, että tämänhetkinen päivittäinen ruokavalioni sisältää energiaa ainakin 500 kaloria enemmän kuin sen pitäisi. Mutta en valita. Parempi tämä kuin pahoinvointi.

Syömisen lisäksi tissini ovat kipeytyneet, juhuu! Minulle tämä on tärkeä oire, sillä pahoinvoinnin loppuminen on herättänyt minussa epäilyitä siitä, onko kaikki kohdussa hyvin. Mutta ainakin siis tissien mukaan there's definitely something going on. Puskurini eivät ole vielä kasvaneet oikeestaan yhtään, mutta ei harmita, kyllä ne vielä ehtii.

Mutta ne mielialat. Viime viikolla, plussauspäivänä itkin jollekin koskettavalle mainokselle ja mietin, että ei tämä mielialojen heittely nyt niin kauheaa ole. Myöhemmin olen kuitenkin saanut kokea sen, kuinka voin helposti siirtyä täysin normaalista olotilasta ihan hillittömän vitutuksen kautta herkistyneeseen itkuun ja lopulta seesteiseen mielenrauhaan jota seuraa vimmainen tarve siivota ja järjestellä paikkoja. Ja jota seuraa vaipuminen masennuksen alhoon. Siis wtf? Tuntuu, että mun mielialoilla ei ole mitään järkeä, eikä ne edes riipu päivästä. Samaan päivään mahtuu vaikka mitä ja toisaalta joku päivä saattaa olla ihan normi olotilojen suhteen.

Tällä hetkellä (huom. tämä saattaa vaihtua 5 minuutin kuluttua) olen kuitenkin ihan onnellinen ja tyytyväinen tähän raskauteen. Välillä tietenkin tulee näitä "apua, mihin olen ryhtynyt, olen tuominnut itseni ikuiseen vauvahelvettiin"-oloja, mutta yritän tiedostaa, että ne ovat hormonien aikaansaannosta. Tätä päätöstä on oikeasti harkittu ja uskon tietäväni suunnilleen, mitä kaikkea raskauden jälkeen voi olla odotettavissa. Ja tiedän siinä pärjääväni, onhan minulla tukena rakas mieheni ja perheeni. <3

Äitin tyttö

Niinhän siinä meni, että en malttanut pitää tätä raskautta salaisuutena äidiltäni. Hän tuli tänään shoppailureissulle tänne meidän kaupunkiin, ja mun oli pakko paljastaa tämä juttu. Ja olihan se äiti onnellinen, kun vihdoin sai lupauksen lapsenlapsesta. Vannotin kuitenkin, että tästä ei vielä hiiskuta kenellekään. En halua sääliviä katseita sukulaisilta, jos tässä ei käykään hyvin.

Aluksi ajattelin, että en kerro äidille tai muillekaan ihmisille, ennen kuin sitten lähempänä tuota maagista 12 viikon rajapyykkiä. Jotenkin kaipasin kuitenkin ihmistä, kenelle puhua tästä. Mies toki mua kuuntelee ja tukee. Se on kuitenkin eri asia kuin toinen, jo synnytykset kokenut nainen. Minun äitini on siis synnyttänyt kolme lasta ja kokenut yhden tuulimunaraskauden. Lisäksi hän on myös ammatiltaan kätilö (on tosin ollut muissa töissä jo useamman vuoden). Voitte siis kuvitella, että äidin rauhoittavat mielipiteet ja kokemukset sekä tuki tulivat tarpeeseen tässä vielä epävarmassa tilanteessa.

Äiti oli sitä mieltä, että kannattaa käydä siinä varhaisraskauden ultrassa, jos siltä tuntuu. Ja onhan se oikeesti itsellekin helpottavaa päästä näkemään, että tuolla pienellä lyö sydän ja on kaikki hyvin. Siispä ajattelin soittaa ja varata ajan yksityiselle siihen alkuraskauden ultraan nyt tammikuun vikalle viikolle. Silloin pitäisi mielestäni olla viikkoja tarpeeksi kasassa, että pienen sydänäänet jo näkyisivät.

Aamupäivän shoppailureissua varjosti taas tutuksi tullut kuvotus, mutta onneksi ei kuitenkaan liiallisesti. Ostin muuten pienelle ekan jutun sitten plussaamisen. Se oli kirja, jonka nimi on Ihana pikku lammas. Veikkaan, että meidän tuleva muksu tulee saamaan vielä monen monta kirjaa jo ennen kuin edes tajuaa niistä mitään. Sen verran lastenkirjafriikkiä minusta löytyy.

Neuvolan varaaminen

Osoittautui, että täällä meidän kaupungissamme neuvolan ajanvaraaminen ei ole mikään piece of cake. Tai ainakaan mulle ei näin ollut. Ensin kävin kaupungin nettisivuilla tarkastamassa, mihin neuvolaan kuulun. Kuten oletinkin, päädyin kaupunginosan mukaan tähän lähineuvolaan. Soitin sinne, mutta he taas sanoivat, että asun juuri sillä rajalla, että kuulunkin erään toisen, kauempana olevan neuvolan alueeseen. No, eipä siinä mitään. Katsoin sitten netistä, koska tänne toiseen neuvolaan tulee soittaa, ja soitin. Valitettavasti sain vastaani vain puhelinvastaajan, joka kertoi, että olin soittanut väärään aikaan. Soittoaika onkin klo 11-11.30. Noh, ei siinä mitään, seuraavana päivänä olinkin töissä tuohon aikaan, joten soittaminen ei onnistunut, mutta tänään otin sitten kännykän kauniiseen käteen klo 11, ja aloin soittaa. Tuuttasi varattua. Soitin hetken päästä uudelleen. Tuuttasi taas varattua. Tätä jatkui varmaan 5-6 kertaa, ja ehdin jo huolestua, pääsenkö läpi niin, että saisin varattua ajan ollenkaan. Onneksi sitten muutamaa minuuttia ennen puhelinajan loppua pääsin läpi, ja sain varattua ajan.

Mulla on siis ensimmäinen neuvola 4.2. ja nt-ultra on 28.2. Huikeeta! Jotenkin nyt on sellainen olo, kuin olisi jotenkin varmemmin ja "virallisemmin" raskaana, kun on neuvolaan otettu yhteyttä. Harmi vaan, että keskenmenon riskiä tämä neuvolaan soittaminen ei vähennä pätkän vertaa, joten tuonne helmikuun loppuun täytyy nyt elää epävarmuudessa. Neuvolan täti oli sitä mieltä, että mulla olis nyt menossa rv 5+4, vaikka omien laskujen mukaan nyt olisi 4+5. Mutta hän laskikin tuon lasketun ajan kuukautisten alusta, kun itse olen laskenut sen hedelmöityspäivän mukaan. Aion nyt kuitenkin elää tuon neuvolan laskurin mukaan (koska se kuulostaa kivemmalta), mutta veikkaan, että tuo LA korjaantuu sitten viimeistään nt-ultrassa vähän lähemmäs omia laskelmiani.

Pahoinvointi on nyt ollut vähän kausittaista. Eilinen työpäivä meni hienosti, mutta tänään aamulla on taas ollut hieman kuvotusta. Tosi vähäistä tämä kuitenkin on ja toivon, että pysyykin sellaisena. Nyt vaan sitten pitää odotella ja kärvistellä. Neuvolaan on enää n. 3,5 viikkoa. JEE!

Miltä nyt tuntuu?

Edellisen postauksen aikana olin vasta testin tehneen naisen innolla liikenteessä. Parin tunnin päästä kuitenkin iski huono olo, ja tunnetila vaihtui yltiöonnellisesta huolestuneeksi. Voi olla, että tämä tuntuu jostain ihmisistä itsekkäältä, mutta minun pahin pelkoni raskaudessa liittyy pahoinvointiin. Inhoan ja pelkään oksentamista, joskus olen jopa kärsinyt emetofobiasta, joka on siis suomennettuna oksentamiskammo. Vanhemmiten pelkoni ja inhoni on kuitenkin siirtynyt kohti huonoa oloa. Jos joku sanoisi, että oksentamalla joka aamu voisin säästyä pahoinvoinnilta koko päivän aikana, niin oksentaisin ilomielin. Ongelmana on kuitenkin se, että minulla ei ole kovin herkkä oksennusrefleksi. Olen viimeksi oksentanut joskus lukiossa, vaikka kärsin säännöllisesti pahasta olosta erilaisten vatsapöpöjen ja krapuloiden seurauksena. Hammasharjan tai sormen käyttäminen apuna ei tuota kuin yökkäyksen, joka ei paranna oloa yhtään.

Raskauspahoinvoinnissa ja oikeastaan raskaudessa yleensä pelkään sen ennalta-arvaamattomuutta. Toiset oksentavat koko raskauden, toiset kärsivät vain ajoittaisesta etomisen tunteesta ja sama koskee muitakin oireita. Minulla on sellainen tunne, kuin olisin erittäin pitkän, pimeän käytävän alussa ja haparoisin pimeässä hitaasti eteenpäin tietämättä yhtään, mitkä vaarat ja uhkat edessäpäin odottavat. Olen koittanut toitottaa itselleni, että varmaankin 80-90% naisista käyvät tämän läpi elämänsä aikana, suurin osa vielä useamman kerran. Raskaus ei siis ole mitään ylitsepääsemätöntä, muutkin ovat tämän kestäneet, miksi en siis minäkin? Samalla ajattelen, että se vauva on kaiken tämän arvoista. Eli kun saan sen käärön syliini, niin kaikki tämä tuntuu sen arvoiselta.

Omat oloni ovat tällä hetkellä varsin krapulaiset. Kuten jo edellisessä postauksessa totesinkin, vatsa on ollut sekaisin viime viikonlopusta saakka. Kärsin tästä oireesta siis myös krapulassa, joten se sopii kuvaan. Ylävatsa on hieman kipeä ja vähän närästää. Tämän lisäksi kärsin ajoittaisista pahoinvointikohtauksista, jotka liittyvät ilmeisesti liian pitkään syömisväliin. Päivisin aika klo 11-14 tuntuu olevan pahin tuon kuvotuksen suhteen.

Huomenna on eka työpäivä tuon plussan jälkeen, ja voin sanoa, että hieman jännittää. Valitettavasti tuo pahoinvointihuippu tuntuu osuvan juuri siihen kohtaan, kun olen töissä. Työni on ns. aktiivista asiakaspalvelua. Olen siis osa-aikatöissä palvelevassa vaatekaupassa, jolloin työtehtäviin kuuluu potentiaalisten vaatteiden etsiminen asiakkaan soviteltavaksi. Muutenkin työssä ollaan asiakkaiden kanssa paljon enemmän tekemisissä kuin vaikkapa H&M:llä. Siksi pelkään vähän sitä, miten pystyn olemaan asiakkaiden kanssa ja keskittymään heidän palvelemiseensa, jos on kokoajan oksennus kurkussa. Oksentanut en siis ole vielä, eikä se ole ollut edes lähellä, mutta jatkuva kuvotuksen tunne on silti inhottavaa. Lisäksi pelkään, että tämä aikainen startti tässä pahoinvoinnissa on vasta alkusoittoa paljon pahemmille oloille. Mutta yritän lohduttautua sillä, että maaliskuun alkuun on vain vajaa kaksi kuukautta, ja silloin alkaa toinen kolmannes. Keskenmenoa en jotenkaan osaa pelätä, vaikka se on varsin mahdollistakin vielä näin aikaisessa vaiheessa. Ehkä tämä johtuu siitä, että oireet ovat näin selvät.

Huh. Tästä tuli nyt tällainen huolipostaus, mutta nämä asiat nyt vaan pyörivät sattuneesta syystä mielessä. Lisäksi uutena oireena olen tämän ja eilisen päivän aikana havainnut kasvaneen itkuherkkyyden. Jostain syystä kaikki vähänkään herkemmät jutut telkkarissa ja muutenkin tuovat kyyneleet silmiin. Sen sijaan en ole kärsinyt väsymyksestä tippaakaan enkä myöskään rintojen arkuudesta tai turpoamisesta. Noh, ehkä nämäkin oireet ovat tuloillaan. Olen kuitenkin kaiken huolen keskellä tavattoman onnellinen ja kiitollinen tästä sisälläni kasvavasta elämästä. Toivottavasti se jaksaa hengailla tuolla alakerrassa vielä täydet 9 kuukautta. <3

Tätä fiilistä ei voi sanoin kuvata!

Nimittäin sitä, kun näkee testiin piirtyvän yhden viivan sijasta kaksi. Minä olen siis raskaana!!! Ah, tuntuipa hyvältä kertoa edes jollekin muulle kuin omalle miehelle, vaikka yleisönä näin blogin välityksellä onkin vaan mulle tuntemattomia ihmisiä. Tein testin tänä aamuna, ja olen vaan lähinnä hyppinyt ilosta pitkin kämppää koko aamun. Testin teon aikana lähinnä itkin ja tärisin, kun tajusin mitä testiin on piirtymässä. Mutta siis, kuinka tähän päädyttiin?

Aloitetaanpa ihan alusta. Tämä kierto alkoi siis 2.12. ihan normaaleilla kuukautisilla. Kp 12 olin huomaavinani ovislimat, ja pidin hyvin varmana, että tässä oli nyt tämän kierron tärppipäivä. Ovis hyödynnettiin, mutta vasta illalla. Hieman kuitenkin ihmettelin sitä, että tissit eivät tulleet lainkaan kipeäksi seuraavana päivänä, kuten yleensä aina ennen ovat tulleet oviksen jälkeen. Tästä viikko eteenpäin oli ihan normaalia, mutta sitten 22.12. tunsin itseni yllättävän himokkaaksi, ja päädyimmekin pupuilemaan makkarissa oikein urakalla. En kuitenkaan ajatellut tästä mitään, sillä olinhan bongannut oviksen jo reilua viikkoa aiemmin. Tästä seuraavana päivänä rintani kuitenkin tulivat kipeiksi ja alavatsani oli hieman jomottava läpi joulun pyhien. Tässä vaiheessa innostuin, sillä pidin täitä selkeinä raskausoireina. Innoissani tein testin jo perjantaina 27.12, jolloin se näyttikin negaa. Kiertopäivien mukaan tein testin hieman liian aikaisin (kp 26), mutta ajattelin, että dpo olisi tuolloin 14 ja testin tulisi näyttää siinä vaiheessa jo suhteellisen varma tulos. Siispä päättelin, että ovis ei ollutkaan tuolloin 13.12. kuten olin kuvitellut, vaan luultavammin tuolloin viikkoa myöhemmin.

Varmistin negatuloksen vielä uuden vuoden juhlien vuoksi 31.12, sillä silloin kuukautisten olisi pitänyt alkaa normaalin kiertoni mukaan. Päätin tässä vaiheessa, että testaan vielä viikon päästä, jos kuukautisia ei vielä siinäkään vaiheessa ole tullut. Menkkoja ei kuitenkaan kuulunut uuden vuoden jälkeenkään. 4.1. mulla meni vatsa sekaisin hyvin samaan tapaa kuin joskus ennen kuukautisia. Tästä päättelin, että nyt ne menkat tulevat. Kuukautisen eivät tulleetkaan, ja vatsan sekaisuus jatkui vaan. Alavatsaa nipisteli ja kouri, mutta sehän liittyy helposti myös tuohon vatsan sekaisuuteen ja ilmakkuuteenkin Sitten aloin yhdistelemään lankoja, ja tämä tiistain testipäivä alkoi hieman jännittämään, koska nyt olin taas aika varma siitä, että tärppi on käynyt. Ja niinhän siinä sitten kävikin.

Voin sanoa, että olen nukkunut viime yönä yhteensä 3 tuntia, ja loppuajan lukenut kirjaa ja koittanut saada ajan kulumaan, jotta virtsa ehtii olla mahdollisimman pitkään rakossa. Kuudelta en enää malttanut, vaan tein testin, ja loppu onkin sitten tiedossa. Miehen ensireaktio oli hieman pöllämystynyt, sillä minun oli pakko herättää hänet ennen kelloa, kun en malttanut odottaa hyvien uutisten kertomista! Kirjoitan vielä lisää fiiliksistäni tähän plussaan liittyen toisessa postauksessa, sillä tästä tuli nyt tällainen plussakierron kuvaus. Loppuun laitan vielä kuva plussasta. Tämä testi on siis tehty kp 37 ja dpo 16.

Uusi vuosi, uudet kujeet?

Tämä on minun ensimmäinen postaukseni tänä vuonna. Vuosi vaihtui biletunnelmissa, mutta jostain syystä alkoholi ei oikein maistunut. Kuukautisetkaan eivät ole vielä alkaneet, vaikka kovasti on sellaiset fiilikset ollut, että ne vois hyvinkin lähipäivinä alkaa. Jos ei maanataihin mennessä ole tapahtunut mitään, revin kyllä peliverkkarini totaalisesti. Mutta tässä postauksessa minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä turhauttavasta menkkojen odottelusta vaan täysin toisesta aiheesta, nimittäin uudesta vuodesta.

Uusi vuosi on ollut aina minulle aikaa, jolloin aloitan helposti kaiken maailman projekteja (joita voisi varmaankin kutsua uuden vuoden lupauksiksi), mitkä unohdan yleensä jo puolessa välissä tammikuuta. Lupaukset eivät yleensä liity mihinkään elämäntaparemonttiin tai muuhun vastaavaan ryhdistäytymis-liikkeeseen. Yleensä ne ovat vain projekteja, jotka haluaisin toteuttaa, mutta pitkäjänteisyyteni ei vaan riitä. Nyt haluaisin kuitenkin paljastaa pari tälle vuodelle tekemääni lupausta, jotka toivon jaksavani pitää yllä edes yhtä kuukautta pidempään.

Lupaan kokeilla vähintään yhtä uutta reseptiä joka viikko.

Tämän lupauksen taustalla on se, että valmistuttuani en enää pääse yliopiston lihapatojen äärelle, ja joudun panostamaan uudella tavalla ruoanlaittoon. Koska kaupan valmisruokien ja puolivalmisteiden maut ovat jo tulleet vähän liiankin tutuiksi ja vanhat tutut reseptit ovat jo moneen kertaan kokeiltuja, olen päättänyt laajentaa ruokavalikoimaamme uusilla resepteillä. Vanhojen tuttujen reseptien toteuttaminen on tietysti aina helpompaa, kuin uuden opettelu, mutta en usko, että tämä olisi mitenkään liian hankala toteuttaa. Etenkin kun mulla on bookmarkeissa pitkä lista reseptejä, jotka vaan odottaa kokeilua! Pyrin myös laittamaan näitä reseptejä tänne blogiin, jos ovat kokeilemisen arvoisia.

Lupaan kirjoittaa ylös jokaisen lukemani kirjan tänä vuonna.

Tykkään lukea todella paljon ja ennen minulla oli jopa kirjablogi, jonne kirjoitin arvioita lukemistani kirjoista, luovuin kuitenkin siitä, koska en vaan jaksanut kirjoittaa joka kirjasta kirja-arvioita. Tykkäsin enemmän lukea, kuin pohdiskella jälkikäteen lukemaani blogissa. Sen sijaan haluaisin kuitenkin muistaa lukemani kirjat (joo, minulla on tosi huono muisti lukemieni kirjojen suhteen) ja saada vähän käsitystä siitä, kuinka paljon kirjoja vuoden aikana oikein luen.

No niin. Siinä ne ovat. Ei mitään ihmeellistä, mutta minusta on aina kiva aloittaa uusia juttuja näin uuden vuoden kunniaksi. Saa nähdä kuinka pitkälle jaksan näiden kanssa.

Ps. Tämän viikon resepti tuli jo kokeiltua. Se oli tämä uskomattoman hyvä, Ysibaarin klassikkoannoksena tutuksi tullut Pollo Limonello. Todellakin suosittelen! Loppuun vielä mun tekotaiteellinen rakettikuva, olkaat hyvät.