perjantai 28. helmikuuta 2014

Ultrakuulumiset!

Tänään se sitten oli. Nt-ultra ja eka kerta kun näin pikkuisen Papuusin! Ultraan meno jännitti hirveästi, eikä asiaa suinkaan auttanut se, että ultraajamme oli ilmeisesti hukannut meidän aikamme ja ultraus aloitettiin reippaasti myöhässä.

Kun ultraussensori asetettiin tuohon alavatsan päälle kaikki huolet kuitenkin hävisivät. Siinä tuo pikkuinen köllötteli ja sätkytteli ja sydämensykekin löytyi heti. Olin jotenkin valmistautunut näkemään pienemmän ja epäselvemmän kuvan sikiöstä, joten sikiön iso koko ruudulla tuli positiivisena yllätyksenä. Ehkä tämä johtuu vaan siitä, että olen yleensä katsonut alkuraskauden ultrakuvia, jossa alkio on vasta pieni pallukka ruudulla.

Meidän Papuusi on nyt 5,3 senttiä pitkä ja vastaa viikkoja 12+0. Minun omasta arviostani tuo heittää parilla päivällä eteenpäin ja kuukautisista lasketusta "virallisesta" ajanlaskusta 4 päivää taaksepäin. Eli ihan hyvissä mitoissa mennään. Laskettua päivää ei kuitenkaan tällä heitolla muuteta, eli se on virallisesti edelleen 8.9.

Niskaturvotusta oli 1,11 milliä ja seerumiseuloihin yhdistettynä tuo antoi riskiluvun 1:53000. Hyvät olivat siis nuokin tulokset, eikä lisätutkimuksiin ole tarvetta tässä vaiheessa.

Meidän pikkuinen oli kovin esitteleväistä sorttia ja saimmekin hienoja kuvia kotiinvietäviksi. Hieman ultraaja joutui tökkimään kohtua, jotta pikkuinen siirtyisi oikeaan asentoon niskaturvotuksen mittaamiseksi, mutta muutoin sikiö oli helppo kuvattava. Oli hauskaa katsella kun pieni lähti välillä villisti liikkumaan, kun sitä tökittiin.

Omat fiilikset kyllä nousivat ihan uusiin sfääreihin tuon tutkimuksen johdosta. Itse ultrauksen aikana en osannut muuta kuin hymyillä ja katsoa tuota pientä joka mahassani nyt ihan todistettavasti möyri. Kyyneleet tulivat sitten bussissa, kun mietin, että onkohan vauva yhtä vilkasliikkeinen sitten kohdun ulkopuolella kun kohdussakin. Niisk.

Mieskin hymyili kuin Naantalin aurinko ja lähti ultrauksen jälkeen hymyssä suin jatkamaan työpäivää ja kertomaan hyviä uutisia työpaikkansa porukalle. Loppuun vielä niitä ultrakuvia:

torstai 27. helmikuuta 2014

Hidastakin hitaampi viikko

Nyt ollaan raskaudessa jo viikoilla 11+4 oman ajanlaskun mukaan. Voisi siis kuvitella, että aika alkaisi kulua nopeammin nyt, kun pahoinvoinnissakin pahin vaihe on jo takanapäin. Näin ei kuitenkaan ole ollut tällä viikolla, sillä koko viikon olen odottanut vain yhtä päivää. Nimittäin huomenna pääsen VIHDOIN näkemään Papuusin ekan kerran nt-ultrassa. Ei varmaan tarvitse sanoa erikseen, mutta jännittää ihan hirveästi! Toisaalta pääsen näkemään, onko siellä ylipäätään ketään. Jos on, lyökö sillä sydän ja vastaako sen koko viikkoja. Ja toisaalta se nt-ultran varsinainen tarkoitus, eli onko sillä niskaturvotusta ja ovatko seerumiseulat ok.

Olen jo varmuuden varalta katsonut tietoja istukkabiopsiasta ja lapsivesipunktiosta, jos jotain huolestuttavaa ilmenisi. Molemmissa operaatioissa on pieni keskenmenoriski, mutta olen sen valmis ottamaan, jos jotain hälyttävää ilmenisi. Mutta toivotaan että mitään ei ilmene.

Toinen hidastusta aiheuttava tekijä on se, että olen päättänyt olla ostelematta mitään pienelle, ennen kuin tuo nt-ultra on koettu. Sormet jo syyhyävät aika kovasti päästä penkomaan lastenvaatekirppareita, joten saisi tulla tuo huominen jo!

Ensi viikolla onkin sitten tiedossa vähän lomailua kylpylässä ja muuta kivaa toimintaa, joten sen pitäisi kulua tätä viikkoa vauhdikkaammin.

Ps. Uusi äitiyspakkaus julkistettiin tiistaina, kuten varmaan monet olette jo huomanneet. Täytyy sanoa, että tykkään enemmän kuin edellisestä! Vaikka onhan tämä tas vähän poikavärinen (miksi ei koskaan voi olla vaikka liilaa tai kirkkaan punaista? Kyllä nekin sopivat pojalle), niin ei haittaa. Jos minä voin naisena käyttää sinisiä vaatteita, miksi tyttölapseni ei voisi?

Pps. Ultrakuulumisia ehkä viikonloppuna, mutta luultavasti vasta sen jälkeen. Olemme nimittäin reissussa viikonlopun yli. Hyvää viikonloppua!

torstai 20. helmikuuta 2014

Kommentointi blogeissa

Olen innokas blogien lukija. Harvemmin kuitenkaan jaksan lukea kommentteja, mutta viime aikoina olen kunnostautunut silläkin saralla. Ja suoraan sanoen ihmettelen sitä, millaisia kommentteja etenkin suositummat blogit saavat. Monesti saa lukea ihan suoraan sanottuna kamalia kommentteja joissa ilkeillään blogin kirjoittajalle. Itse en ole tällaiseen omassa blogissani törmännyt, ja siitä olen erittäin iloinen (ja koputan puuta varmuuden varalta).

Minun on hyvin vaikea ymmärtää tällaista kommentointia. Eri mieltä saa toki olla, mutta mikä saa niin monen ihmisen olemaan tarkoituksellisen ilkeä ja pahoittamaan bloginkirjoittajan mielen? Myönnän, että en minäkään varauksettomasti kaikesta tykkää. On jopa joitain blogeja, joiden lukemisen olen lopettanut, koska en ole enää jaksanut lukea blogin kirjoituksia. Ymmärrän siis sen, että jotkut blogistit ärsyttävät ja kaikkien blogikirjoitusten kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Sen sijaan sitä en ymmärrä, miksi tämä tuntuu antavan joillekin perusteen kommentoida ilkeästi. Jos ei tykkää, voi siirtyä eteenpäin lukemaan muita blogeja, mutta miksi turhaan pahoittaa blogin kirjoittajan mieli? Tuleeko tästä jollekin itselle hyvä mieli?

Ilkeily blogeissa ei aina ole niin läpinäkyvää. Usein huomaa ovelasti piilotettuja loukkauksia, jotka eivät ole suoranaista haukkumista, mutta kätkevät ikävän piikin. Jos blogin kirjoittaja kertoo vaikka leikkaavansa huonokuntoiset hiuksensa lyhyemmäksi, joku älykkö saattaa kommentoida vaikka tyyliin "Vihdoinkin! Oon jo pitkään katsellut kauhulla sun hiusten huonoa kuntoa." Miksi näin? Miksei voi vaan sanoa, että "Hieno homma! Huonokuntoisiin hiuksiin ei oikein auta muu kuin leikkaus." tms. Asiat voi sanoa monella tavalla, ja olisi oikeasti hyvä, että ihmiset miettisivät miltä itsestä tuntuisi saada vastaavanlainen kommentti.

Toinen kommenttilaji, johon törmää etenkin näissä mammablogeissa, on "hyvää" tarkoittavat neuvot. Joskus blogaajat tietysti kysyvät neuvoja ongelmiinsa lukijoilta, ja silloin niitä on ihan ok antaa. Monesti joutuu kuitenkin lukemaan ihmeellisiä mielipiteitä bloginpitäjän tavasta tehdä jotain asioita. Edelleen, miksi näin? Olen lukenut esimerkiksi joitain ihan älyttömiä kommentteja vaikka siitä, kuinka blogin pitäjä poseeraa väärin jossain asukuvissa tai valituksia siitä, kun bloginpitäjä ei hymyile kuvissa. Entä sitten? Pitäisikö bloginpitäjän lakata tekemästä jotain juttua vaan siksi, että yksi lukija olisi tyytyväinen? Ymmärtäisin tämän vielä, jos kyseessä olis joku oikeasti haitallinen juttu, mutta kun yleensä nämä tuppaavat olemaan juuri edellisen esimerkin tasoisia juttuja.

Itse olen pitänyt tiukan linjan kommenteissani. Jos minulla ei ole positiivista asiaa, en kommentoi. Toki saatan joskus esittää mielipiteeni jostain asiasta (yleensä jos sitä kysytään), mutta se ei koskaan ole blogin pitäjän persoonaan tai hänen tekemisiinsä käyvää. Sen sijaan olen joskus kommentoinut näille ilkeiden kommenttien kirjoittajille hyvinkin kärkkäästi. Joskus vaan kiehahtaa yli tämmöiset.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Onko raskaana ollessa oikeus valittaa?

Multa meni tuo valekuva-haaste hiukkasen plörinäksi heti alkuunsa, joten päätin olla sitä jatkamatta. Mulla oli tarkoitus kerätä viimeistään viikonloppuna jonkinlainen kooste, jossa olis ollut useampi kuva, mutta en sitten muiden kiireiden ja oman olotilan vuoksi jaksanut. Mun pahoinvointi on pahentunut huomattavasti nyt viikonlopun ja etenkin alkuviikon aikana. Jouduin ottamaan saikkua maanantain ja tiistain, kun yökkäilin maanantaina niin pahasti. Olen siis työssä asiakaspalveluhommissa, joten tuo yökkäily asiakkaiden edessä ei ole kovin toivottavaa.

Olin jo ehtinyt toivoa, että pahoinvointi olisi loppumaan päin, mutta ilmeisesti nuolaisin ennen kuin tipahti. Onnekseni luin kuitenkin täältä, että istukkahormoni on juuri nyt kymppiviikolla korkeimmillaan ja monille tämä on pahoinvoinnin pahinta aikaa. Toivon siis, että tämä tästä piakkoin helpottaa. Olen ihminen, jolle kaikenlaiset statistiikat tuovat turvaa, ja vaikka tiedän, että jokainen raskaus on yksilöllinen, toivon kuitenkin meneväni tuossa asiassa oppikirjaraskauden mukaan.

Tämä pahoinvoinnin paheneminen on tuonut mukanaan paljon synkeitä ajatuksia ja olenkin alkanut miettiä, mitkä ajatukset ovat ok? On paljon ihmisiä, jotka menevät läpi rankkoja hoitoja ja tekevät mitä tahansa päästäkseen siihen, missä itse nyt olen. Jotenkin siksi tämä olo tuntuu niin kiittämättömältä. Raskauden pitäisi olla naisen ihaninta aikaa, jolloin on osa maagista elämän syntymisen prosessia jne. Minä vaan toivon, että tämä raskaus olisi äkkiä ohi ja ajattelen kauhulla seuraavan lapsen hankkimista. Eikä minun pahoinvointini ole edes niin pahaa kuin monilla muilla. En ole esimerkiksi oksentanut kunnolla kertaakaan. Välillä vaan tunnen itseni niin luuseriksi, kun tämä on kuitenkin sellainen asia, jonka valtaosa naisista joskus kokee. Miksi minä siis tunnen tämän asian niin raskaana, kun kyseessä on kuitenkin maailman luonnollisin juttu?

Sen olen kuitenkin päättänyt, että kakkoslapsi saa meille tulla vasta sitten, kun tämä ykkönen on vähintään kolmevuotias. Tähän on parikin syytä. Ensinnäkin haluan nauttia esikoisesta mahdollisimman pitkään. Olen itse ollut 3,5 vuotias kun vanhempani saivat toisen lapsen. Koen bondanneeni veljeni kanssa ikäerosta huolimatta ihan hyvin ja leikimme paljon lapsina yhdessä. Toinen iso syy on tämä pahoinvointi. Jos pelkkä ruisleivän tai pyykinpesukoneen haju saa minut yökkäämään, en oikeasti voi kuvitellakaan, mitä ne kakkavaipat tekevä. Olen lisäksi ollut niin toimintakyvytön, että ajatuskin jostain vahdittavasta kaksivuotiaasta täystuhosta ja raskaudesta saa aikaan lähinnä kylmän hien. Tiedän, ettei kolmivuotias ole sen helpompi, mutta ainakin isompi lapsi osaa viihdyttää jo hieman itseäänkin, eikä vaadi vanhemman jatkuvaa viihdytystä.

Toivottavasti en nyt kuulosta lukijoideni korviin (tai silmiin) hemmotellulta, kaiken ilmaiseksi saaneelta tytönhempukalta kun valittelen näitä juttuja täällä. Olen pohjimmiltani tietysti valtavan kiitollinen tästä raskaudesta. Tällä hetkellä se vaan tuntuu niin kovin... raskaalta.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Yhdessä

Valekuvahaasteen kolmannen päivän teemasana on yhdessä. Tämän teeman innoittamana kaivoin esille kuvan, joka on otettu minusta ja miehestäni vuonna 2011 perheemme yhteiseltä rantalomareissulta. Menimme tuona vuonna naimisiin ja se oli muutenkin todella ihana vuosi täynnä matkoja ja kaikkea muutakin hauskaa.



Ps. Huomenna on mun eka neuvola, vähän jänskättää!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kuulumisia

Tässä ei nyt ole mitään kovin ihmeellistä tapahtunut, mutta ajattelin silti vähän kertoa, mitä tänne meille kuuluu. Pahoinvointi on jännästi muuttunut. Se ei enää ole niin pahasti ns. traditionaalista pahaa oloa, vaan nyt kuvaan ovat tulleet pikemminkin yökkäykset ja ihan äärimmilleen herkistynyt hajuaisti. Eli olo saattaa muuten olla ihan okei, mutta kaikki hajut saavat aikaan tosi helposti yökkäyksen. Tätä voisi verrata normioloissa vaikkapa kakkavaipan vaihtamiseen tai erityisen mädäntyneen biojäteroskiksen tyhjentämiseen. Olen ollut ennen päiväkodissa töissä ja lasten kakkavaippojen vaihtaminen sai minut lähes aina joko yökkäämään tai ainakin yökkäyksen partaalle. Nyt jo ajatuskin kakkavaipasta puistattaa ja en voi oikeasti kuvitella, miten vaippaikäisen muksun äidit selviävät vauvan odotuksesta ja kakkavaippojen vaihdosta yhtäaikaa. Ehkä pyykkipojan ja erityisen avuliaan miehen avustuksella?

Viime yö ei ollut kovin herkullinen, kun kärsin karmeasta yökkäysolosta ja keittiössä haisi viikonlopun tiskit. Ensi viikko pitäisi olla mun tiskiviikko (meillä tiskataan vuoroviikoin), mutta voi olla, että joudun pyytämään miestä avuksi, jos olo jatkuu yhtä kurjana.

Kohta lähdemme ostamaan kirjahyllyyn ovia ja printteriä. Tähän loppuun vielä Valekuva-haasteen toisen päivän kuva, jonka teemana on odotus. Noh, ei ollut kovin vaikea keksiä tähän aihetta, kun elämäni on tällä hetkellä täynnä odotusta. Vuorossa siis eka mahakuva, viikkoja 8+0! Ja kyllä, kärsin ihan hillittömästä ympärivuorokautisesta turvotuksesta (oikeesti, tässä tämä maha ei ole edes paha), joten kuvasta voisi odottaa, että olisin pidemälläkin raskaudessani. Tai olisin hartaasti nauttinut pullan ja sipsien syömisestä nämä viikot. Vähän kyllä hävettää laittaa tämä tänne, mutta menköön nyt.


Valekuva-haaste

Valeäidin tunnustukset-blogissa pyörähti tänään (tai teknisesti ottaen eilen) käyntiin helmikuun kestävä valokuvaushaaste, jossa on tarkoituksena julkaista kuukauden joka päivä kuva. Koska minusta on jo hetken tuntunut, että tässä blogissa on liian vähän kuvia, ajattelin osallistua nyt tähän haasteeseen tässä blogissa. Huomasin tämän haasteen vasta hiukkaa ennen puolta yötä, joten tämä aloitus lipsahti nyt seuraavan vuorokauden puolelle, mutta tästä se lähtee!

Ekan kuvan aihe on lumi, mutta en nyt jaksanut lähteä ulos koikkelehtimaan enää tässä vaiheessa iltaa. Siispä kuvan aiheena on sisätilojen lumesta inspiraationsa saavat askartelut. Olkaa hyvät: