sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Miltä nyt tuntuu vol 2.

Kun sain tietää tästä raskaudesta, kirjoitin tuntemuksistani liittyen raskauteen. Ajattelin nyt kirjoittaa uudestaan siitä, miltä tuntuu, kun raskaus on jo edennyt yli puolivälin ja alkaa vihdoin iskemään tajuntaan se, että meille on oikeasti kohta tulossa vauva.

Raskauden ensimmäinen kolmannes meni vahvasti omia oloja reflektoiden. Silloin ei vielä juuri miettinyt sitä vatsassa olevaa vauvaa, vaan pikemminkin omaa pahoinvointia ja muuttuvaa kroppaa. Sittemmin nt-ultra varmisti sen, että mahassa oikeasti asustaa joku ja se joku vaikuttaa olevan terve ja elinkelpoinen yksilö. Vauvasta tuli hivenen konkreettisempi. Sittemmin pahoinvointi asteittain väheni. Ajatukset olivat kuitenkin vielä vahvasti oman elämän myllerryksessä. Kotiin jääminen tuntui ahdistavalta ja työttömyys sai kodin tuntumaan lähinnä vankilalta.

Nyttemmin ajatukset ovat kuitenkin kääntyneet enemmän vauvaan. Viimeistään rakenneultra jotenkin konkretisoi koko homman: Meille on tosiaan tulossa poikavauva. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että mun kroppa on kyennyt ylläpitämään raskautta tähän saakka. Olen lukenut niin paljon lapsettomuusblogeja ja keskenmenotarinoita, että tuntuu sitä, että raskauden sujuminen onnellisesti alusta loppuun on jotenkin todella ihmeellistä. Olen myös niin pitkään vain haaveillut tästä ja hoitanut muiden ihmisten lapsia, että ajatus siitä, että kohta on joku, joka oikeasti pitää minua äitinä eikä vaan hoitotätinä tai varahoitajana, on paitsi ihan huikea, myös hieman absurdi. On vähän kuin sellainen olo, kun näkisi ihanaa unta, if you know what I mean.

Kuten olen jo aikaisemmin todennut, tämä ihmetys ja absurdi fiilis on varmasti osa mielen defenssiä. Jos tätä pitäisi itsestäänselvänä asiana, mahdollinen onnettomuus olisi luultavasti liian vaikea asia kestettäväksi. Nyt pystyy vielä suojaamaan itseään sillä ajatuksella, että "tiesinhän minä, että tämä oli liian hyvää ollakseen totta". Pessimisti on aina pessimisti, niinhän se menee?

Jollain tavalla tästä on kuitenkin tulossa paitsi ihana unelma, niin myös konkreettiseksi tosiasia. Ultrassa selvisi, että mulla on istukka kohdun etuseinämässä. Tämä on siis syy myös sille, miksi en ole näitä vauvan liikkeitä niin selkeästi tuntenut. Nyt on kuitenkin tuntunut jo hetken aikaa liikkeitä, jotka ihan selkeästi tunnistan vauvan aiheuttamiksi. Vauvan pystyy siis nykyään aistimaan ihan konkreettisesti. Lisäksi olen ostanut vauvalle nyt ihan ekat ostokset ultran jälkeen. Jotenkin noiden tavaroiden ostaminen on ollut ihan spesiaalia. Olen siis aiemminkin ostanut kirppareilta vauvanvaatteita, mutta nämä olivat nyt ekat, jotka olivat nimenomaan tälle vauvalle ostettuja. Meidän pikkupojalle. <3

Vauvan tuloon tulee myös tietysti valmistautua vielä muutenkin kuin henkisesti. Isommat ostokset odottavat vielä kesäkuuta, kun käymme tässä toukokuun lopulla ensin pienellä kevätmatkalla autoillen pitkin Eurooppaa. Lisäksi tulossa on kämpän vaihto. Paljon asioita on siis tulossa toivottavasti ennen kuin vauva syksyllä tupsahtaa joukkoomme. Juuri nyt nautin kuitenkin suunnattomasti siitä, että mulla on vihdoin kaikki hyvin: vauva tulossa, töitä äitiyslomaan saakka ja ihana aviomies, jonka kanssa jakaa tämä kaikki.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Rakenneultra ja sukupuolipohdintaa

Meillä oli eilen rakenneultra, joka meni varsin loistavasti. Kaikki rakenteet olivat hyvät ja vauva oli kasvanut hienosti ja jopa kirinyt pari päivää edellisestä ultrasta. Siispä taidan siirtyä käyttämään nyt lopullisesti noita neuvolan virallisia viikkoja, joten tänään menossa on siis 20+3. Puoliväli on siis saavutettu hienosti! Pieni liikkui taas kohdussa hyvin ja saimme myös sen eniten ulkopuolisissa ihmisissä uteliaisuutta kirvottaneen kysymyksen selville: Meille tulee hyvin todennäköisesti syksyllä poikavauva!

Ultraaja oli tällä kertaa eri kuin viimeksi, mutta tämäkin oli varsin mukava nainen. Ensin hän tarkasteli tietysti rakenteita ja mittaili vauvan strategisia mittoja. Rakenteiden tarkastelun jälkeen hän kysyi pieni hymynkare huulillaan, että onko jotain, mitä haluaisimme kysyä tässä häneltä. No tietysti tartuimme tilaisuuteen ja kysyimme sitä sukupuolta. Kun ultraajatäti sihtasi ultraäänianturin vauvan haaroihin, näimme kyllä heti itsekin, mistä sukupuolesta on kyse, sen verran auliisti pikkupoikamme esitteli privaattiosiaan

Vauvan sukupuoli ei sinänsä ollut yllätys, koska mieheni isän puolen suvussa on syntynyt pelkästään poikia jo useamman sukupolven ajan. Itse vaan jouduin asennoitumaan asiaan hieman: naisena tytön kasvu ja kehitys on minulle tietysti omakohtaisesta kokemuksesta johtuen tutumpaa kun pojan kehitys. Tytön tarpeet ovat tutumpia ja sitä kautta myös tyttölapsen kasvattaminen olisi ehkä jotenkin luontevampaa. Nyt koenkin, että haluan vielä entistä enemmän tukeutua mieheeni tässä kasvautustehtävässä, koska hänellä poikana olemisesta on kuitenkin kokemusta.

Tätä pohdintaa ei pidä käsittää niin, että ajattelisin pikkupoikien olevan jotenkin totaalisesti eri planeetalta kuin vastaavan ikäisten tyttöjen. Totuus kuitenkin on se, että sukupuolilla on eroja jo pelkästään kehityksen ja hormonitoiminnan tasolla. Pojat ja tytöt myös ajatuvat yleensä päiväkodista ja koulusta lähtien erilaisiin porukoihin ja eroa suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen halutaan tehdä voimakkaasti jo lapsesta lähtien. Siksi koen tärkeänä, että lapsellani on myös läsnäoleva ja osallistuva mieshahmo, johon hän voi halutessaan turvautua silloin kun asiat mietityttävät.

Ensifiilikset lapsen sukupuolesta olivat siis paitsi iloiset, niin myös pohtivaiset. Nyt hetken asiaa sulatelleena olen kuitenkin jo ihan rakastunut ajatukseen pojasta, jonka saan kasvattaa toivottavasti fiksuksi nuoreksi mieheksi. Ja ennen kuin hän kasvaa isoksi, voin ostella kaikkea poikamaisen söpöä, kuten henkselihousuja. :D

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Mahan kasvua

Tässä katsaus mahan tämänhetkiseen tilanteeseen. Kuva on otettu tänään aamusella ennen pahimman turvotuksen alkua, joten se antaa aika realistisen käsityksen mun keskivartalon tämänhetkisestä tilanteesta. Ja nyt siis viikkoja on 17+6 laskettuna hedelmöitysajankohdasta. Huomenna poksuu taas viikot, siis! :)


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Itkuja neuvolassa

Tänään oli mun kolmas neuvolakäynti. Tällä kertaa ison osan neuvolaa piti opiskelija, joka tuntui tosi empaattiselta ja mukavalta ihmiseltä. Kerroin uudesta työpaikasta ym. kuulumisista ja mittailtiin verenpaineet ja muut rutiinihommat. Sain huojennuksekseni kuulla, että mun paino ei ole noussut liikaa, vaikka välillä itsestä siltä tuntuukin. Kaikki meni kaiken kaikkiaan tosi smuutisti. Kunnes tuli aika kuunnella sydänääniä.

Minä olen kyllä tietoinen siitä, että etenkin näin varhaisessa vaiheessa voi olla vaikeuksia löytää sydänääniä, kun vauva pääsee liikkumaan niin paljon kohdussa. Kuitenkin kun opiskelija oli aikansa sydänääniä etsiskellyt, hiipi puseroon pieni epävarmuus. Lopulta oma neuvolaterkkarini tarttui puikkoon ja hetken etsiskeltyään hän onneksi löysi vahvat sydänäänet. Ja itkuhan siinä pääsi. En ole vielä kertaakaan itkenyt aiemmin sydänääniä kuunnellessa tai ultrassa. Tämä on johtunut varmaan siitä, että äänet ovat löytyneet aina ennen samantien, kun anturi on asetettu mahalle. Nyt kuitenkin ehdin kerätä jo pelkoja siitä, että niitä ääniä ei ehkä löytyisi ollenkaan.

Molemmat neuvolatädit siinä sitten kilvan rauhoittelivat minua, että tämä on ihan normaalia, että niitä ääniä ei heti löydy ja tunsin itseni kyllä vähän yliherkäksi siinä tilanteessa. Itkulle ei meinannut vielä kaiken päälle tulla loppua, kun istumaan päästyäni terkkari antoi minulle pienen, aidontuntuisesta kumista tehdyn figuurin, joka esittää sikiötä n. 17 raskausviikolla. Se mahtui kädelle, ja mietin vain miten se pienokainen siellä mahassa polskii samannäköisenä kun se figuuri. Voi pientä, niisk!

Eli herkkyys on vielä vahvasti kuvioissa. Välillä se on ollut helpompi unohtaa, kun on kaikkea muuta, mikä pitää kiireisenä, mutta tällaisissa tilanteissa tunteet vaan hyökyy yli. Noh, onneksi noi neuvolan tädit ovat varmaan aika tottuneita tulevien äitien tunteenpurkauksiin, joten tuskinpa olen ensimmäinen tai viimeinen ihminen, ketä he joutuvat lohduttelemaan. Papuusin sydänäänet olivat 130 bpm, joten nyt ollaan jo poikasykkeiden puolella, jännittää nähdä, mitä sieltä ultrasta reilun viikon (!) jälkeen paljastuu. Seuraava neuvola onkin sitten jo 5.5. ja silloin lähetetään esitietolomake sairaalaan (Ai niin. Joudun vielä synnyttämäänkin tämän pötkylän jossain vaiheessa. Jaiks!) ja katsotaan Kelan paperin kuntoon.

Tämän viikonlopun kuviot ovat vielä auki. Toisaalta haluaisin viettää rauhallisen viikonlopun kotona miehen kanssa, kun joudun sitten ensiviikosta eteenpäin olemaan viikot poissa. Saatamme kuitenkin joutua lähtemään kesärenkaidenvaihtoreissulle vanhalle kotipaikkakunnallemme. Saa siis nähdä, miten viikonloppu tästä etenee. Hyvää viikonloppua siis teille! Loppuun vielä havainnollistava kuva vauvasta ja sen sijainnista äidin kehossa suurin piirtein näillä viikoilla.


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Säätöjä

Uuden kesätyön alkaminen sen kun lähenee ja mieliala on kohonnut sen myötä kyllä useamman pykälän. Nyt on uskaltanut nauttia tästä raskaudestakin täysin rinnoin, kun tietää, että on edes vähän enemmän rahaa kaikkeen ja tekemistä lopuksi aikaa ennen äippäloman alkua. Tämä työ on kuitenkin toisella paikkakunnalla ja aiheuttaa jonkun verran säätöjä tähän työssäkäynnin ja muun elämän järjestämiseen. Mulla on nyt keväällä mahdottoman paljon tiedossa kaikenlaista toimintaa, joten menojen supliminen on työn ja tuskan takana. Omien vapaa-ajan menojen päälle tulevat vielä nämä muut menot. Nyt kun on raskaana pitäisi esimerkiksi käydä neuvoloissa ym. tarkastuksissa täällä kotipaikkakunnalla yhä tihenevään tahtiin. Ilmeisesti ainakin kolme neuvolaa sekä tietysti rakenneultra tulevat tuon työrupeaman aikana. Onneksi mulla on kuitenkin sellainen työ, missä työajat joustavat, joten pystyn hyvin tekemään ylimääräisiä tunteja toisina päivinä ja olemaan sitten ultrien vuoksi vähemmän töissä toisina päivinä.

Jouduin esimerkiksi siirtämään jo sovitun rakenneultran toiseen päivään, mutta tämä onnistui onneksi hienosti. Seuraava tapaaminen on kuitenkin neuvola tämän viikon perjantaina. Innolla odottelen sitä, sillä viimeksi neuvola oli niin nopea, ettei paljon ehtinyt jutskailla kuulumisia. Nyt kiinnostaa etenkin hemoglobiini, jota ei viimeksi mitattu lainkaan. Toivon, että se ei olisi laskenut liikaa, sillä tiedän, että rautalisän syöminen ei ole etenkään tällaiselle herkkävatsaiselle ihmiselle mitään herkkua. Odotan myös malttamattomasti rakenneultraa. En ole ostanut edelleenkään vauvalle juuri mitään, sillä tuntuu jotenkin vaikealta valita pienelle vaatteita, kun ei tiedä sitä sukupuolta. En siis suinkaan aio pukea mahdollista tytärtäni kokopinkkiin tai poikaani pelkkään autokuosiin, mutta jotenkin saan aina kivoista kuosillisista vaatteista vahvasti poika- ja tyttövibat, ja yleensä päädyn katselemaan sitten vaan tylsästi ihan perusvaatteita, kun en tiedä sukupuolta. :D

Minkään näköisiä ennakkoaavustuksia täällä ei ole vieläkään. Tuntuu, että on ihan  50/50 olot tämän suhteen. Ehkä sitten seuraavan kohdalla on vahvemmat tuntemukset. Vauvan selkeät liikkeet ovat yhä hämärän peitossa, mutta ilmeisesti aika monet tuntevat niitä vasta viikon 20 tietämissä. Joten niitä odotellessa. :)

Primrose ja Papuusi 17+1

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Liikkeitä?

Takana on kohta ihan hullun kiireinen viikko, joten enpä ole kauheasti ehtinyt miettiä raskautta tai tätä blogia sen puoleen. On aika jännää, kun ensin yksi sovittu juttu on se viikon kohokohta ja sitten yhtäkkiä koko viikko on täynnä sovittuja tapaamisia ja koulutusta ym. härdelliä. Mulla alkoi siis tällä viikolla se työkkärin koulutus, mutta sain myös alkuviikosta tietää, että sain kuin sainkin määräaikaisia töitä tähän raskauden loppuajalle. Jee! Työt alkavat parin viikon päästä, mutta jostain syystä työkkäri haluaa pitää minua silti tässä koulutuksessa töiden alkuun saakka. Siispä kirjoitan tätäkin nyt täältä koulutuksesta, kun muut miettivät omia harjoitustöitään (jota en siis itse pääse töiden takia tekemään).

Anyways, syy miksi nyt ajattelin tulla kirjoittamaan, on jännät fiilikset kohdussa. Nämä ovat nyt lisääntyneet selvästi, kun ennen tunsin niitä vain mahallani maatessa. Esim. nyt tuntuu, että oikea puoli kohdusta on jotenkin jännittynyt. Tai ehkä niin, että kohtu on nyt enemmän oikealla puolella. Samoin välillä vaan tunnen esim. kohdun yläreunan tai alareunan tosi selkeästi. Mietin, voiko tämä olla jo vauvan puskemista tai muuta liikehdintää? Vai onko kyseessä kenties jotkut harjoitussupparit?

Muutoin raskaus on sujunut ihan hyvin. Nyt on ollut jopa pari yötä, jotka olen pystynyt nukkumaan alusta loppuun ja saanut vielä syötyä aamupalakin ilman nälästä johtuvaa pahaa oloa, joka on yleensä ajanut sängystä jos joskus kuuden aikoihin.

Hieman kuitenkin arveluttaa tämä mahan kasvu. Se on jo aikamoinen röllykkä, tuo mieleen ehkä normaalin raskausmahan viikolta 24 tai jotain. Kun katselee monien muiden kuvia, on raskaus tällä viikolla nähtävissä ehkä pienenä kumpuna alavatsalla, jos sitäkään. Joka päivä on kuitenkin sellainen pakko syödä jotain tosi tukevaa -fiilis, eikä tuo laihduttaminen tai kalorimäärän vähentäminen oikein tunnu onnistuvan (ainakaan ilman pahoinvointia). Onneksi itsensä nälässä pitäminen ei kuitenkaan tuota mulle normaalioloissa ongelmaa, eli saan luultavasti tiputettua painoa raskauden jälkeen, mutta ei silti olis kiva lihoa mitään 30 kiloakaan.